On viime kirjotuksesta vierähtänyt aikaa, on jotenki tuota touhua ollut niin, ettei ole koneelle oikein kerennyt, eikä rauhassa päässyt. Lisäksi olen osallistunut netissä erääseen vertaistukiryhmään, sinne on enemmänkin tullut kirjoiteltua.
Se oli pettämisen ilmitulon vuosipäivä tuossa viime viikolla 😀 Se päivä kyllä muistettiin ja siitä muistutettiin. Elo jatkuu edelleen samalla mallilla kuin ennenkin. Tuntuu, ettei meillä (miehellä) ole muuta kuin kaksi puheenaihetta, pettäminen ja p***u. Ihan sama, kenen p****u, minun, kaverini tai ohikulkevan naisen. Eipä naisessa muuta sitten olekaan. Useita kertoja olen asiasta huomauttanut, vaan eipä ole mitään vaikutusta. Mies tuossa yksi ilta kertoikin mielipiteitään, kun sitä p***ua oli vailla. Koitin siinä sanoa, että minua saa koskea muuallekkin kuin sinne, niin hän ei ala ketään naista mielisteleen saadakseen p***ua. Ei omaa vaimoa eikä ketään muuta. No, eipähän ole herunut sen jälkeen 😀 Mitäpä tuota itekään toista ”mielisteleen” jos se sitä kerran on.
Joka ikinen päivä mies muistaa kertoa, kuinka kamala olo hänellä on. Ihan varmasti on pettynyt ja paha olo, tiedän kyllä sen. Kuitenki tässä on vuosi tätä asiaa ”käsitelty”, että pitäisi pikkuhiljaa alkaa olla jo semmoinen eteenpäin suuntautumisen vaihe. Pikkuhiljaa jättää menneet taakse ja alkaa katsoa elämää eteenpäin. Mitä tulevaisuudelta toivoo ja odottaa ja miten siihen pääsee. Ja jos on niin paha olla kuin sanoo ja näyttää niin pitäisi aikuisen ihmisen osata ottaa vastuu omasta hyvinvoinnistaan ja tajuta hakea apua. Mutta ei. Hänhän ei toisten tekojen vuoksi apua hae. Hän ei sairas ole. Ja ei se pettäminen oikeuta häntä käyttäytymään miten huvittaa muita kohtaan. Viimeksi eilen räyhäsi kunnioituksen puutteesta, kun vanhempi muksu ei saanut vaatteitaan päälle (liittyy taas melkein asiaan). Samassa lauseessa haukkui lapsensa jääräksi kusipääksi. Siis oman neljävuotiaan lapsensa! Kenellähän tässä kunnioitus taas puuttuu…
Itse alan oleen jo niin väsynyt tähän kaikkeen. Sitä meikäläisen rooli on olla se jätesäkki, mihin kipataan kaikki paska ja olla se p***u. Siinä sivussa pitäisi vielä lapset ja koti hoitaa. Mies tuossa on sitä höpöttänyt, että kuinka lähellä mä oon ollut jättämässä häntä. Tekisi mieli sanoa, etten koskaan ennen niin lähellä kuin nyt. Alkaa niin tuo kusipäättely yms. piisata. Jos ei ihminen pysty yhtään menemään itseensä ja miettimään sitä kautta asioita niin mitenpä sitä pystyy parisuhteessa elämään ja olemaan se perheen pää, niinkuin hän itse sanoo olevansa. Kyllä se parisuhde ja perhe-elämä kysyy joustavuutta puolin ja toisin ja toisten tarpeiden ja erilaisuuden huomioonottamista. Alkaa oleen niin lähellä se, että tässä alkaa tapahtua jotain. Mikäpä minä olen ottamaan vastuun toisen ihmisen elämästä. Jos hän se päättää lopettaa, se on hänen ratkaisunsa. En minä jaksa elää jatkuvasti olemalla varuillani kaiken suhteen. Miettimään omia ja muiden sanomisia ja tekemisiä. Elää miellyttääkseni toista siinä kuitenkaan koskaan tarpeeksi hyvin onnistumatta. Saamatta mitään takaisin. Tai saanhan minä, tänään viimeksi crosstrainerin ja kuntopyörän. Niin hyvä mies minulla on, että semmoisen yllätyksen järjesti. Sillähän sitä taas pärjää…