Tulihan se kunnon kevät sieltä viimein. Ihanan aurinkoisia ja lämpimiä päiviä on ollut. Pihalla on tullut möyrittyä, kasvimaata on laitettu ja tuossa yksi päivä tein leikkimökille kevätsiivouksen. Vielä odottelisi siemeniä kylvämistä, niin pääsee sitten kesänpäälle nauttimaan kasvimaan sadosta. On se vaan tämä kevät ihanaa aikaa. Mielestäni ehkä paras vuodenaika. Näkee, kun luonto herää ja sitä mukaa ihmiset kömpii esiin ”talviuniltaan”. On kiva seurata, mitä kukkia kukkapenkistä nousee ja kylvää kasvimaalla. On mukava, kun pihalla tarkenee ilman kauheaa vaatekerrosta, eikä ole vielä hyttysiä riesana. Suomen kesä on niin lyhyt, että pitää ottaa kaikki ilo irti vähänkään kauniimmista päivistä.
Niin se vaan se kauhulla odottama päivä tuli ja meni. Tästä lähtien sitä saa ilmoittaa ikänsä kolmosella alkavalla numerolla. Vaan eikös se niin mene, että kun kysytään, niin naiset täyttää aina 25 😀 Ihme kyllä ilman kummempia paniikki/ahdistus -oloja päivä meni. Ehkä se kriisin pahin vaihe on silloin, kun täyttää 29. Jotenkin nyt alkaa jo tottua siihen ajatukseen, että sitä ei enää mikään parikymppinen pimatsu olekaan. Ehkä sitä tajuaa oikeasti olevan aikuinen. Sitä alkaa olla armollisempi itseä kohtaan, sitä on sellainen kuin on, ajatelkoon muut mitä haluaa. Tietyllä tavalla sitä tuntee itsensä vahvaksi ja itsenäiseksi. Ainakin kun vertaa elämää kymmenen vuotta taaksepäin. Kyllä sitä on ollut niin lapsellinen vielä siihen aikaan ja aika pitkään sen jälkeenkin. Toisaalta se on harmi, että siihen ikään ajoittuu kaikki tärkeät tapahtumat, ammatin valinnat, kumppanin löytäminen, naimisiinmeno ja perheen perustaminen. Ainakin omalta kohdalta voin sanoa, että nyt voisin sanoa olevani täysin kypsä kaikkeen tuohon. Paljon on asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin, asioita joita olisi voinut tehdä ja asioita, jotka olisi voinut jättää tekemättä. Onneksi elämä ei kuitenkaan tähän pääty, jospa sitä olisi virheistään oppinut, että osaa jatkossa toimia toisin. Kuulostaa kliseiltä, mutta niin se vain on.
Perhe-elämään ja parisuhteeseen ei kummoisempia kuulu. Sitä normaalia, mitä tähänkin asti. Minä siivosin ja leivoin synttäreitäni varten. Mitään juhliahan en aikonut pitää, ihan vain sen vuoksi, etten jaksaisi sitä valitusta, mikä siitä seuraisi. Mies kun on kauan jo höpöttänyt, ettei muista omista kolmikymppisistä mitään ja hänelle ei sellaisia edes järjestetty. Mitä lie se sitten ollut, kun minä siivosin, leivoin ja kiertelin kaupoissa 2v esikoisen kanssa ja kuopuksen laskettu aika oli jo mennyt. Vaan eihän se ilmeisesti ole mitään… No, kuitenkin sukulaiset sitten aikoivat kahvilla pistäytyä, joten leipasin sitte juustokakkua (mikä on minun lempparia, täytekakusta en niin välitä) ja vähän suolaista. Mies sitten oli mennyt hommaamaan konditoriasta kunnon kinuskikakun ja sitä sitten mainosti, että hän on minulle sellaisen hommannut. Oikeaa tarjottavaa. Joten kiitosta vaan oikeasta tarjottavasta. Mitä lie se minun tekemä. Eikä huushollin siivouksen eteen viitsinyt tikkua ristiin laittaa. Ei edes sen vertaa, että olisi omat paskaiset ryysynsä kerännyt lattioilta yms. Ehkä joku pitää lapsellisena sitä, että en niin hyvää tykännyt miehen kakkuhommasta. En vain tykännyt siitä, että itse siivoan ja leivon ja laitan niin toinen tulee siihen taas vouhkasemaan, kuinka hän on hommannut kunnon tarjottavaa jne. Monta päivää puhui ja jopa laittoi viestejä, kuinka oli minulle kakun hommannut. Lahjaksi minulle olisi riittänyt lämmin halaus ja illalla juuri sitä, mitä minä haluan (kun sitä toimintaa joka tapauksessa pitäisi olla). Läheisyyttä ja hellyyttä. Aamulla sain väkinäisen pusun poskelle ja illalla mies makasi selällään sängyssä ja odotti, että otan häneltä suihin. En ottanut, joten mies nukkui yön lattialla. Että näin. Olisihan se nyt ollut liikaa vaadittu, että yksi juhlapäivä menisi ilman kiukutteluja ja tappelua. Äitienpäivänäkin jaksoi jopa kuuteen-seitsemään asti, kunnes alkoi: ”minä oon ihan saatanan surkea läskipaska, joutais ampua ittensä, vittuako hänellä tekee”. Mies muuten yksi ilta meinasi, että pitäisi minun vuorostaan mennä lattialle nukkumaan. Miksi se on aina hän, joka sinne menee. Miksi hän sinne menee, kysyn minä. Kukaan ei ole käskenyt, ihan itse sinne on mennyt. Erittäin lapsellista minusta. Niin ja kiusaa se on pieninkin kiusa: viime yönä heräsin useamman kerran siihen, että mies kiskoo peittoa minun päältä. Ei itse saanut nukutuksi, niin mitäpä sitä minäkään. Ja siis oikeasti kiskoi, kun minä pidin käsillä peitosta kiinni ja vielä jalkojeni välissä. Iltaisin miehellä on sellainen tapa, että jos satutaan oleen menossa yhtä aikaa hampaanpesuun, hän ryykää jostain ohi, lyö parhaimmassa tapauksessa oven nenän edestä kiinni ja alkaa pestä hampata. Normaalisti mies toimittaa kaikki vessa-asiansa ovi auki. Mikä lie tuossakin, että minä en saa ensin niitä hampaita pestä. Ja oikeasti minä elän 34-vuotiaan miehen kanssa! Hassu juttu, kun ystävälleni olen kertonut näitä kaikkia miehen tempauksia, hän sanoo, että kuulostaa uskomattomalta. Ettei miehestä voisi siis sen kuvan perusteella, mitä hän itsestään antaa, uskoa moisia juttuja. Ja minä en voi käsittää, miten erilainen kuva ihmisillä miehestä voi olla kuin minulla. Minulle kun nuo on jokapäiväisiä asioita.
Tuossa yksi päivä taas mies oli hoitoa vailla ja olisi saanutkin, vaan kun homma ei mennyt niinkuin hän halusi, tuli taas kauhea tappelu. Menin sanomaan miehelle, että minussa on muutakin kuin perse. Homma siis meni taas niin, että tuo alakerta on se, mistä homma lähtee ja mihin se päättyy. Muualle ei kosketa. Ei yhen yhtä suukkoa suulle eikä mihinkään muuallekkaan. Mieshän suuttui ihan kunnolla. Minä olen todella hävytön, kun sellaista kehtaan väittää. Hän on meitä käyttänyt huvipuistossakin ja minä moista kehtaan väittää. Siis HÄN on käyttänyt, aivan… Saatiin ilmaisliput sinne huvipuistoon. Miehen isä tankkasi auton ja antoi vielä jopa rahaa sinne puistoon. Ja minä ajoin menomatkan sinne, kun muut nukkuivat. Lähdettiin aamusta aikaisin, matkaa oli 200km. Mutta, kun HÄN on meitä siellä käyttänyt, niin sitten hän on. Ehkä meidän ajatusmaailmat vaan on niin erilaiset. Minä ajattelen, että tuollaiset reissut yms. tehdään yhdessä, koko perheellä. Sen kummemin ketään nostamatta jalustalle. Oli siellä käyty sitten kenen ”ansioista”. Ja sitä paitsi, riittääkö se hänelle? EI. Ihan samalla lailla hän on illalla minulta hoitoa vailla, miksi minä en saisi olla. Sain taas kuulla olevani saatanan lehmä. Ja mies on niin hyvä ja kiltti, kun hän tällaista viitsii katsoa. Jopa se miehen ihastus, puhuttakoon vaikka Rouva H, on sellaista miehelle sanonut. Mies ilmeisesti on viime aikoina hänelle tilittänyt surkeaa elämäänsä. Niin näkyi silloinkin hänelle fb:ssa viestiä laittavan. Että suora raportti tapahtumapaikalta… Niin ja minun pitäisi kesällä häipyä viikoksi johonkin, että hän saa olla rauhassa lasten kanssa. Heillä kun on niin mukavaa aina ilman minua. Tuumasin vaan, että sehän sopii, kunhan hän vastaavasti on viikon sitten muualla, että minä saan olla muksujen kanssa rauhassa. Ei tuntunut passaavan. Kumma kyllä ei tuon sanottuaan saanut toista muksua kannettua meidän sängystä omaansa, kun ”ei se hänellä onnistu”. Huolehdippa sitten viikko niistä. Kauhulla odotan miehen kolmea ensimmäistä lomaviikkoa, kun minä olen vielä työharjoittelussa. Joutuu päivät oikeasti olemaan muksujen kanssa ja huolehtimaan heistä. Onhan hän silloin tällöin päivän ollut heidän kanssa, ja silloinhan muksut käyttäytyvät todella hyvin. Mutta että kolme viikkoa. Huhheijaa… Se asia, mikä itseä harmittaa tässä tulevassa kesässä ja kouluhommissa, on se, että en kerkeä muksujen kanssa ollenkaan olemaan ihan keskenään. Mies on koko sen ajan lomalla, mitä minullakin pari viikkoa lomaa on. Tähän asti olen aina saanut kesälläkin olla heidän kanssa ja meillä on omat touhumme. Se oleminen ja meneminen on sitten taas aivan erilaista, kun mieskin on mukana.
Mutta nyt täytyy hyökätä kouluhommien kimppuun, viimeisiä tehtäviä viedään ennen harjoittelua. Näiden jälkeen sitä pitääkin alkaa orientoitua siihen harjoitteluun ja tulevaan näyttöön. Pikkaisen kyllä hirvittää… Koitan kesän aikanakin päivitellä kuulumisia…