Ihanaista talvea tänne blogiinkin. Saatiinpahan kunnon talvi tänä vuonna. Toivottavasti nämä kelit ja lumi pysyvät kevääseen. Heti kaikki näyttäävaloisammalta, se pimeys ja synkkyys alkoi välillä jo ahdistamaan. Syksy oli kyllä ollut aika haipakkaa. Kouluhommia kovasti ja siinä ohessa silloin tällöin töitä, kun on tarvista ollut. Aloitin jopa kuntosalilla käynnit kerran-kaksi kertaa viikkoon. Välillä päivät menee niin, että aamusta muksut ensin päikkäriin ja itse kouluun. Koulusta suoraan töihin ja kotiin puoli yhdeksän tai puoli kymmenen aikoihin. Ja aamulla taas kouluun. Joululomaahan meillä ei ollut ollenkaan, mutta etäpäiviä oli, tehtäviä ei kuitenkaan ihan mahdottomasti, joten pikkasen sai hengähtää. Tosin töissä kävin muutaman vuoron tekemässä. Onhan se mukavaa vaihtelua välillä olla töissäkin. Saa mies hoitaa huushollia ja muksuja.
Joulunajasta muuten, ihmeen rauhaisasti meni. Tokihan niitä pieniä huutoja, kiroamisia ja räyhäämisiä on, mutta ihmeen vähän. Eikä mies ole kiukutellut, vaikka makuukammarin puolella on ollut todella hiljaista. Mutta sen kiukuttelun sijaan on tullut valittaminen. Mies valittaa joka asiasta ihan koko ajan. Edes huomenta ei sanota, kun se valittaminen jo aamulla alkaa. Milloin kolottaa mitäkin paikkaa, milloin on yskä, milloin nuha, milloin on saanut huonosti nukuttua jne. Mies sanoo olevansa syvästi masentunut. On googletellut asiaa ja kaikki merkit viittaavat syvään masennukseen. Minusta silloin pitäisi tehdä jo asialle jotain. Minä en sille voi tehdä mitään, varsinkaan kun toinen ei mitään apua/neuvoja hyväksy ja pysty ottamaan vastaan. Ja minun käsityksen mukaan syvästi masentunut ihminen harvoin on työkuntoinen ja harvoin sitä masennustaan jaksaa ympäri kyliä tiedottaa. Enhän minä toki voi toisen masennuksen asteeseen mennä mitään sanomaan, mutta miehen tuntien voin sanoa, että jutuissa on pikkasen väritystä mukana. Kuten esim. mies valittaa, että saa yössä 2-3 tuntia nukuttua. Jännä juttu, että mieshän nukahtaa joka yö ennen minua, kuorsaa joka kerta, kun minä yöllä herään ja viikonloppuisin ja lomilla ei tiedä lasten aamuisista hyppäämisistä mitään ja jää vielä nukkumaan, kun minä nousen ylös. Mutta tokihan tätä väsymystä ja huonoja öitä toitotetaan ympäriinsä. Tuossa yksi viikko oli todella vaikea. Minulla sattui juuri kaksi peräkkäistä iltaa töissä+koulupäivät+lasten hoitojen järjestelyt yms. Mies valitti ihan joka asiasta. Oli silloin kovastikin vailla makuukammarin puolella hoitoa. Ihmetteli vain, että miten minä voin olla väsynyt. En perhana ainakaan siitä syystä, että olen ollut päivän koulussa, illan töissä ja yöllä valvonut kuunnellen hänen valitusvirttä melkein yhteen ja sen jälkeen kuin mies nukahti, valvoin itse vielä tunteroisen. Ja aamusta sama rumba. Onko se nyt ihme, jos seuraavana iltana väsyttää. Ja siinä valitusvirressä kyllä käytiin taas kaikki mahdollinen läpi. Minä olen pilannut miehen elämän, oman elämän, lasten elämän, minä olen syyllinen jopa siihen, että hänen äidillänsä on uniongelmia! (minä olen aiheuttanut sen, että äitinsä ei nuku ja kohta kuolee siihen… Että näin…) Mies huomauttaa minun koulusta, töistä, siitä että minulla on ystäviä, siitä että käyn heidän kanssaan viihteellä (viime vuonna kävinkin huomattavasti useammin kuin aikaisemmin, olisinkohan 4 kertaa käynyt…), tekemäni ruoka harvoin on sellaista, ettei siitä huomauttamista löytyisi, minä jopa nukun väärin ja seisoessani pidän käsiäni niin, että siitäkin tarvitsee huomauttaa jopa minun neulominen on jotenkin mieheltä pois. Näiden lisäksi kaikki ne luonteenpiirteet, mitkä minussa on vialla, niin aika epäonnistunut yksilö kyllä olen. Tämän valituksen lisäksi kuuntelen päivittäin haukkuja tästä meidän talosta. ”Paska talo”, sen olen kuullut aika monta kertaa. Tässä talossa on kaikki mahdollinen vialla. Sijainti on paska, rakenteet on paskat, rakennukset/korjaukset on paskat, paska mikä paska. Minä vielä otan aika henkilökohtaisesti nämä, onhan tämä minun ja aikanaan toisen vanhempani kotitalo. Myös vanhemmistani löytyy huomautettavaa joka ikinen kerta, kun heidän kanssaan ollaan tekemisissä. Aika harvoin kyllä, jos vertaa siihen, kuinka usein miehen vanhempien kanssa ollaan tekemisissä. Ei päivittäin, mutta viikottain kuitenkin. Ja siitä harvoin näkemisestäkin huomautetaan. Näiden kaikkien lisäksi kuuntelen valitukset tästä paskasta yhteiskunnasta ja sen paskoista asukkaista. Välillä vaan tuntuu, että sitä itse luuhistuu ihan täysin tuon kuorman kanssa. Iltatyöt silloin tällöin antaa pienen hengähdytauon tuolle. Jos minulla on raskasta kuunnella tuota valitusta niin on se varmasti raskasta miehelle, kun on noin negatiivinen maailmankuva ja asenne kaikkeen. Ja sitä asennettahan ei voi muuttaa. Ei sitten minkään suhteen. Minä itse olen sellainen peruspositiivinen luonne, joten en vaan voi ymmärtää tuota jatkuvaa negatiivisuutta. Mutta se peruspositiivuushan tekee sen, että minä olen tällainen huoleton, menen ja teen vain kaikkea sen kummemmin ajattelematta, miehen mukaan. Eli hyvä ei ole sekään. Niin ja tähän valituksen päälle vielä se, miten mies osaa vääntää ja kääntää joka ikisen asian. Se on siis aivan käsittämätön taito. Mies suuttuu minulle nukkumaanmennessä, kätisee, että pitää hänen mennä muualle nukkumaan. Kohta asia on niin, että minun pitää mennä muualle nukkumaan. Mennä vaikka toisen muksun sänkyyn (tämä silloin, kun muksut pitkästä aikaa olivat yökylässä). Sitten kun menen, saan kuulla kätinää siitä, että menen muualle nukkumaan ja vieläpä hänen lapsen sänkyyn. Tässä vain yksi esimerkki monista. Ja voin vaan kuvitella, kuinka tämäkin asia on tiedotettu eteenpäin.
Ensi viikolla käymme opintoretkellä. Olemme siellä kaksi yötä. Odotan todella innolla reissua. En ole käynyt yhtään missään päivää pitemmällä reissussa ilman lapsia saatikka miestä. Edellinen kerta reissussa ihan itsekseni on ollut kymmenen vuotta sitten. Toisaalta tiedän, että lapset ikävöi. Minun vanhemmat ovat luvanneet viedä ja hakea muksuja päiväkotiin ja sieltä pois. Tiedän, että siitäkin sanomista tulee ja sen vuoksi stressaan varmasti reissussa. Toinen on se miehen jatkuva viestittely/soittelu. Olisi kiva viettää rauhassa opiskeluporukalla illallakin aikaa, mutta tiedän, että puhelin piippaa koko ajan. Mies on ehtinyt jo omat fantasiat päässä pyörittää koskien kahta miestä, jotka lähtevät mukaan. Mitään muutahan siellä ei tehdä kuin vietetään kauheita orgioita. Niinhän kaikki tekevät.
Välillä iskee kauhea suru ja katkeruus siitä, että tämä elämä on tällaista. Tai katkeruus ei ehkä ole oikea sana kuvailemaan tätä olotilaa. Pettymys ehkä paremminkin. Välillä huomaa vain asioita, mitä ei voi omassa parisuhteessa tehdä. Edes mistään perus-päivittäisistä asioista viitsi paljon jutella, kun niistä on aina jotain kummallista huomautettavaa. En minä voi miehelle hehkuttaa sitä, kuinka innoissani olen reissuun lähdössä. Yhtään positiivista sanaa ei ole tullut edes siitä, että kesäksi sain töitä. Ah ihana rouva H sai tänään pojan. Minä en raskausaikanani saanut minkäänlaista tukea tai kannustusta enkä läheisyyttä. En vauva-aikana, kun onhan miehelläkin tarpeet, vaikka minä äiti nyt olenkin. Eniten pettymystä aiheuttaa se, että täytän tänä vuonna 31 vuotta. Kohta alkaa olla ohi se aika, kun niitä lapsia olisi mahdollista saada. Olisi ihana vielä kokea sellainen raskaus- ja vauva-aika, että tuntisi olevansa todella tärkeä jollekkulle ja joku olisi siinä henkisesti ja fyysisesti mukana. Minä olen viime vuosien aikana kasvanut henkisesti aika paljon. Nyt näkee asiat ihan erilailla. Kuinka lapsellinen sitä on vielä ollut, kun miehen kanssa on alkanut seurustella. Vieläpä silloin sitä on ollut henkisesti aika kypsymätön, kun ollaan naimisiin menty ja perhettä alettu perustamaan. Tuosta lapsellisuudestahan mies on huomautellut aina. Hän on ollut olevinaan niin kypsä. Silti välillä tuntuu, että sitä elää uhmaikäisen kanssa. Nyt mies sanoo, että olen muuttunut ja se ei ole hyvä asia. Mies ei kuulemma tunne minua. Siitä myös huomautellaan, että seurustelun alkuaikoina olen ollut kypsymättömämpi, saan kuulla jatkuvasti. Minulle on toitotettu, kuinka minun pitää muuttua ja millainen minun pitää olla. Toisaalta mies jatkuvasti kaipailee seurustelun alkuaikoja, kun kaikki oli silloin hyvin ja minä olin erilainen. Kun sitten huomautan, että eikös se ole hyvä, että olen muuttunut ja mennään tällä nyt sitten eteenpäin, niin se ei passaa. Se kun vaikuttaa tähän päivään se, mitä olen ennen ollut. Sekava sepustus, mutta yhtä sekavalta se tuntuu minustakin. Ensin pitää muuttua ja sitten, kun muuttuu, se ei ole hyvä, vaan pitäisi olla niinkuin ennen, mutta toisaalta sekään ei ole hyvä. Olisi ihana, kun kelpaisi jollekkin sellaisena kuin on. Olisi ihana, kun ei koko aikaa tarvisi perustella, miksi olen tällainen kuin olen, miksi sanon niin kuin sanon, miksi teen niinkuin teen. Olisi ihana, kun minunkin toiveeni ja tarpeeni olisi jollekin tärkeät. Välillä iskee se ajatus, että tätäkö tämä on loppuelämän. Mistä minä ketään rinnalleni saan, joka minusta aidosti välittäisi. Ei minussa ole mitään sellaista, että kukaan ylipäänsä kiinnostuisi. Eikä menneisyyteni ainakaan houkuta ketään rinnalle jäämään. Varsinkaan, kun semmoisesta ei tulla tekemään helppoa, jos sellainen tilanne minulle joskus tarjoutuisikin. En minä sen arvoinen ole, että minun vuoksi kukaan tulisi ottamaan paskaa niskaansa. Miksi sitä ei vain voinut löytää kohdalleen kumppania, jonka kanssa olisi hyvä olla. Puolin ja toisin. Itku on kyllä viime aikoina ollut taas herkässä. Parisuhteen sovittaminen muun elämän kanssa on aika haastavaa. Tai oikeastaan toisinpäin. Kaiken muun sovittaminen parisuhteeseen sopivaksi on todella haastavaa ja minä olen se, joka venyy joka suuntaan. Liekkö tästä sitten on suunta alas- vai ylöspäin. Se jää nähtäväksi. Näissä mietteissä jatkamaan lauantai-illan viettoa.