Joulukuukin alkaisi olla kohta jo puolessa välissä ja jouluaattoon enää kaksi viikkoa. Lunta on sadellut ihan kivasti viime päivät ja jouluinen fiilis alkaa pikkuhiljaa ottaa vallan. Jouluvalmistelut alkaisi olla hyvällä mallilla, lahjat on hankittu (muutama pitää vielä itse tekaista), kortit lähetetty ja kinkku ja laatikot on pakastimessa. Enää puuttuu se muutaman lahjan valmistus ja joulusiivous. Sitten minun puolesta saa joulu tulla. Muksutkin odottaa joulua jo kovasti. Tonttuja ja tontunjälkiä näkyy joka paikassa ja joulupukillekkin on kirjoitettu jo muutamaan otteeseen 😀
Piti nyt kuitenkin näin joulun alla pohtia tunteellisuutta ja tunteettomuutta. Sitä kun on tässä viimeisen vuoden aikana saanut useaan otteeseen kuulla olevansa kylmä ja tunteeton ihminen. Valitettavasti minusta nykyään välillä tuntuukin siltä. En koe olleeni tunteeton ihminen pettämisen aikaan, enkä sen jälkeen. Se mikä tapahtui, vain tapahtui. En minä tahallani ja ilkeyttäni ole toiselle halunnut pahaa tehdä. Päinvastoin minä koen olevani aika tunteellinen ihminen. Tässä suhteessa ne tunteet vain on minulta kielletty tai vähätelty. Pitkään aikaan en ole osannut/uskaltanut tunteitani näyttää, en myönteisiä enkä kielteisiä. Monena iltana olen miehen nukahdettua itkenyt pahaa oloani. Joka kerta televisiosta katsoessa esim. kun vauva syntyy tai joku sanoo alttarilla tahdon, pala nousee kurkkuun ja vesi silmiin. Viimeksi sain pyyhkiä kyyneleitä, kun Teija voitti BB:n 😀 Valitettavasti miestä kohtaan en jaksa enää sääliä enkä myötätuntoa kokea. Rypeköön itse tuossa katkeruudessaan ja itsesäälissään. En tiedä, mitä hän sillä kuvittelee saavuttavansa. Siis jokapäiväisillä ja -iltaisilla ”mä oon ihan paska, kukaan ei tykkää musta, pitäs tappaa itsensä” valituksillaan. Koko maailma on häntä vastaan. On aina ollut. Kenelläkään muulla ei voi olla niin huonoa tuuria, että autossa syttyy joku merkkivalo palamaan (joka lopuksi oli ihan aiheeton) ja bussilastillinen sakkia menee juuri ennen häntä (meitä) abc:lle syömään. Se on vain ja ainoastaan hänen paskaa tuuria, eihän hänellä koskaan ikinä mikään voi onnistua. Näin on aina ollut ja näin tulee olemaan. Minä alan olla niin väsynyt tuohon negatiivisuuteen. En jaksa enää edes yrittää keksiä mitään positiivista, kun se teilataan samantien. Missään ei ole mitään hyvää. Minä kun olen sellainen, että koitan aina etsiä asioista ne valoisat puolet. Mies on aikuinen ihminen ja itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, en minä voi häntä mihinkään pakkohoitoonkaan laittaa, joten ”paranemisen” niin pettämisen kuin kaiken muunkin negatiivisuuden osalta on lähdettävä hänestä itsestään. Tätä tuskin tulee koskaan käymään.
Narsismista
Vaikka tämä muotisana nykyään tuntuu olevankin kuvaamaan kaikkea ”normaalista poikkeavaa”, on se sen verran arka aihe kuitenkin, etten omaa artikkelia siitä uskalla kirjoittaa. Pikkasen pitää kuitenkin narsismistakin kirjoittaa, kun kerran tunteettomuudesta on puhe. Sehän aika olennaisesti liittyy ko aiheeseen. Olen aika paljon ottanut selvää narsismista niin viimeisen vuoden aikana kuin paljon aikaisemminkin (jo ennen pettämistänikin) netistä ja kirjoista lukemalla. Paljon olen narsismin uhrien kertomuksia lukenut ja sieltä paljon yhtäläisyyksiä löydän omaan elämääni ja parisuhteeseeni. En silti mene miestäni narsistiksi (ainakaan täysveriseksi sellaiseksi 😀 ) sanomaan, onhan hänessä kuitenkin puolia, jotka on sitä vastaan. Kuitenkin ensimmäisen kerran törmäsin netissä aiheeseen narsismi, kun etsin tietoa empatianpuutteesta. Tämä oli erään riidan jälkeen, jolloin minä taas makasin sängyssä ja itkin ja mies huutaa vieressä, hakkaa seiniä ja ”jättää häpeämään” minut sinne makuuhuoneeseen. Ja mieshän ei ole tehnyt mitään väärää, minussahan ja minun puutteissani se syy on, että hän noin käyttäytyy. Eli anteeksipyyntöönkään ei ole mitään syytä. Päinvastoin, minähän se olen, jonka anteeksi pitäisi pyytää omaa käytöstäni.
Toisaalta jokaisessa meissä niitä narsistisia piirteitä on. Joissakin enemmän ja joissakin vähemmän. Varmasti minustakin joku, ainakin miehen puheiden perusteella, narsistisen persoonallisuushäiriön diagnosoi. Jos asia näin on, ilman muuta minä sellaisesta eroon haluan. Valitettavasti en itselleni sitä apua saa hakea, joten jää ne diagnoositkin saamatta. Epäilen kyllä tuota narsismia itseni kohdalla, osaan kyllä omat virheeni myöntää ja pyydän tekojani anteeksi. Jotain piirteitä sosiaalisista peloista ja läheisriippuvuudesta itsessäni kyllä tunnistan.
Joka tapauksessa, oli diagnoosit mitkä tahansa meidän kummankin osalta, päivänselvää on, että tässä suhteessa on häikkää ja pahasti. Mä alan olla niin väsynyt tähän jatkuvaan ahdistukseen ja pahaan oloon. Pelkoon ja varpaillaanoloon siitä, millä päällä toinen on, miten hän mihinkin asiaan reagoi. Ja kun se reaktio pieneenkin vastoinkäymiseen on todella suuri. Valitettavasti minä en tätä elämää voi hallita niin paljon, että saisin hänen edestään lakaistua kaikki pahat asiat pois. Minä en voi taata särkymätöntä autoa, huutamattomia lapsia, ystäviä jotka hänelle kelpaa. En edes sitä, että minä hymyilen ja jaksan aina olla hyvällä päällä sanomatta tai tekemättä koskaan mitään negatiivista, mitään mikä on vastoin hänen suunnitelmaansa tai ajatustaan asioista. En minä voi lakaista tietä ja silotella ryppyjä hänen edestään. Silti minä olen se, joka ne kiukut niskaansa saa ja minä en saa valittaa. Miehen ei tarvitse edes sanoa mitään, kun ilmeistä, eleistä ja pienistä teoista näkee sen kiukun, vihan, mitätöinnin ja halvennuksen minua kohtaan. Jokapäiväisissä asioissa. Ja minä en osaa arvostaa mitään. En sitä, että saan olla hengissä. En sitä, että minulla on katto pääni päällä, mies (joka on perheen pää ja hoitaa elatuksen ja turvan meille) ja lapset. Minulla on läheisiä, jotka välittävät. Kiittämätön ihmisten hyväksikäyttäjä kun olen.
Läheisyydenkaipuu on kova. Sitä haluaisi niin ihmisen vierelleen, joka pitäisi hyvänä. Ja jota itse voisi pitää hyvänä. Mieheen en enää uskalla edes koskea ja mies ei koske minua kuin yhteen paikkaan (sen kaikki taitavatkin jo tietää). Siitä on oikeasti aikaa, kun minua on suudeltu, hierottu, silitetty tms. Tai silittihän mies minua, kun oli lyönyt selkäni mustelmille. ”Voi, onpa täällä rumat jäljet. Mutta ei ne ole mitään verrattuna niihin jälkiin, mitä minun sydämessäni on.” Ilmeisesti hän sai jotain mielihyvää nähdessään omien lyöntiensä jäljet minussa. Joku jossain keskustelussa hyvin sanoikin, että pettäminen on oire jostain ongelmasta. Se ei ole tahallista ilkeyttä toista kohtaan, ei sillä tahallaan haluta loukata toista. Lyöminen taas on nimenomaan sitä, että halutaan satuttaa toista, niin henkisesti kuin fyysisesti. Vaikka se lyönti ei niin fyysisesti sattuisikaan, se sattuu henkisesti. Väkivallan kohteeksi joutumista (varsinkin lähisuhteessa tapahtuvan) voi verrata esim. läheisen kuoleman aiheuttamaan traumaan. Oli se sitten kuin ”itseaiheutettua”. Mutta eihän tästä saa puhua. Mies ei tekojaan kadu ja hänhän se tässä on kärsinyt. Minun pitää vain ottaa vastaan kaikki. Se on minun tehtävä.
Näissä mietteissä siis jouluvalmisteluihin…