Niin se vaan kesä kääntyi jo syksyn puolelle. Nättejä ja aurinkoisia päiviä on onneksi ollut, jospa se syksy jatkuisi tällaisena eikä tulisi niitä inhottavia märkkiä ja synkkiä päiviä. Se on kaikista inhottavinta, kun puista on kaikki lehdet tippunu ja on märkää ja pimeää. Pihalla ei viitsi olla ja sisällä tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Syksy on kaunista aikaa, kun ruska tulee. Ja syksyllä kaivetaan kynttilät esiin, pienet elämän valopilkut, kirjaimellisesti 😀 Tämä syksy taitaa olla muutosten aikaa meidän perheessä…
Laitoin sen hakemuksen sinne koulutukseen ja sain kutsun haastatteluun ja pääsykokeisiin. Tunnelmat on kyllä niin ristiriitaiset. Toisaalta sitä on niin onnellinen, että pääsykokeisiin pääsen ja mahdollisuus on päästä opiskelemaan alaa, joka kiinnostaa ja jota tällä paikkakunnalla (mahdollisesti viimeistä kertaa) järjestetään. Muuten kouluttautumismahdollisuudet täällä on aika surkeat. Toiseen kaupunkiin saisi kulkea ja matkaa tulee 75-100km. Ja muuttaa en halua. Työllistymismahdollisuudetkin olisi aivan omaa luokkaansa mitä nykyisellä koulutuksellani. Sinänsä siis aivan mahtava tilaisuus minulle. Kolikolla kuitenkin on kääntöpuolensa. Opiskelemaan pääsy tarkoittaisi sitä, että minun aikani kotiäitinä on ohitse. Vaikka välillä tuntuu, että seinät kaatuu päälle ja penskat hyppii silmille, en tätä aikaa vaihtaisi mihinkään. On se vaan niin mahtava asia, kun on saanut näinkin kauan olla lasten kanssa. Lisäksi minulla on hyviä ystäviä samassa tilanteessa ja arki on muodostunut kerhoiluista ja ystävien kanssa kahvitteluista. Suurta surua ja haikeutta kyllä tunnen, kun tämä aikakausi tulee jäämään historiaan. Paras ystäväni sai vajaa kaksi viikkoa sitten vauvan ja hänellä kotonaolo jatkuu. Olisi niin ihana olla mukana seuraamassa, kun vauva kasvaa ja kehittyy. Lisäksi isommat lapsemme ovat hyviä ystäviä, joten heidän puolestaan tunnen surua ja pahaa mieltä, kun tapaamiset jää huomattavasti paljon vähemmälle. Eihän se ystävyys siihen toki pääty, mutta aikaa sille on huomattavasti vähemmän.
Oman osansa tähän soppaan tuo tietenkin mies. Yhtään ainutta kannustavaa kommenttia en opiskelutoiveistani ole mieheltä kuullut. Mies on suoraan sanonut, että toivoo, etten pääse sinne kouluun. Ymmärrän kyllä, että olen omalla toilailuillani sotkenut hänenkin haaveitaan. Hänellä kun olisi haaveissa se kolmaskin lapsi ja suunnitelmissa oli, että minä hoitaisin lapsia kotona, kun esikoinen menee kouluun. Tämähän se oli haave minullakin ja joku aika vielä siihen uskoinkin, vaikka tämä elämä melkoista onkin ollut. Pikkuhiljaa alkaa vain aueta selvemmin se kuva, että ei tämä tästä miksikään muutu ja jotain on pakko tehdä. Eteenpäin on mentävä ihan jo senkin vuoksi, että se kotonaolon mahdollisuus kohta loppuu. Vauvakuume itsellänikin olisi todella kova. Ystäväni puolesta olen todella iloinen ja onnellinen uudesta vauvasta, mutta samalla tunnen haikeutta siitä, että itselläni ei siihen toistaiseksi mahdollisuutta ole. Itseäni siitä kai saan syyttää, kun menin temppuni tekemään. Toisaalta, olisiko se elämä kummoisempaa, vaikka en olisi pettänyt. En usko. Tätä pettämisasiaakin on käsitelty jo niin kauan, että jos mies sen lapsen olisi halunnut, olisi hän voinut tehdä jotain asian eteen ja mahdollisesti vauva olisi jo tuloillaan. Mies on suoraan sanonut, että olen kussut kaiken. Pilannut meidän kaikkien elämän. Nyt lapset sitten täytyy laittaa hoitoon tai hän ottaa lopputilin. Ihan kuin en tuntisi syyllisyyttä ja paska-äiti -fiilistä muutenkin siitä, että lapset pitää mahdollisesti hoitoon laittaa. Isommalle varsinkin se tulee olemaan kova paikka, kun kerhoonkin lähteminen on välillä vaikeaa. Haluaisi olla kotona. Välillä sitä tuntee olevansa maailman huonoin äiti. Itsekäs paskiainen, joka ajattelee vain omaa etuaan.
Olisi ihana, jos näistä asioista voisi puhua sen lähimmän ihmisen kanssa eli oman puolison. Meillä asia menee vaan niin, että lähinnä välttelen aiheesta puhumista. Kannustamisen ja lohduttamisen sijaan saan joka kerta kuulla, kuinka olen kussut kaiken ja kuinka surkea juttu se on, jos opiskelemaan pääsen. Mieskin joutuu työnsä jättämään, kun ei halua lapsia hoitoon laittaa. Vuorotteluvapaaseen tms. kun ei työnantaja kuitenkaan suostu. En minä ensimmäinen enkä varmasti viimeinen äiti ole, joka lapsensa hoitoon laittaa. Ja jossain vaiheessa se joka tapauksessa olisi edessä, kun nuorimmainen sen kolme täyttää. Luulisi, että puoliso olisi se, jolta tukea ja kannustusta saisi. Kyllähän se taloudellisestikin hyödyttäisi meidän perhettä, kun minäkin töihin pääsisin. Ahdistaa suunnattomasti se, että ikinä ei ole rahaa. Miehen vanhemmat syytää meille rahaa ja makselee laskuja, kun luulevat, että meillä silloin hyvin menee. Minä kuitenkin olen aikuinen ihminen ja en halua olla riippuvainen toisesta rahallisesti. Ahdistaa, jos joku toinen maksaa laskuni tms.
Muutenkin täällä on taas tunnelmat vaihdellu laidasta laitaan. Yhtenä viikonloppuna nakkasin jo sormuksetkin menemään ja olin eroamassa tosissani. Kaikki alkoi siitä, kun mies ensin aamulla herätti ja sai tarpeensa tyydytettyä. Unia jatkettiin ja kun herättiin, oli mies taas vailla minua päälleen. Halusin kuitenkin lähteä jo aamupalalle niin mies taas alkoi soittaa suutaan jne. Meidän mentyä alas, mies jäi yläkertaan vessaan möykkäämään ja itsekseen taas räyhäsi, että ”painu lehmä vittuun täältä” yms. Ei tiennyt, että kuuntelin. No, nakkasin sormukset ja sanoin, että kyllä tämä lehmä painuu vittuun täältä. Siitä sitten alkoi koko viikonlopun kestänyt saarna siitä, kuinka olen pilannut kaiken. Hänen, oman ja lasten elämän. Ei hänellä ole mitään, jos hänet jätän. Toisessa kaupungissakin käytiin ostoksilla. Koko ne matkat mies jauhoi tätä asiaa, välillä oli jättämässä taloa meille,välillä oli vailla 50 tonnia siitä, välillä puhui että sama tappaa sitten itsensä ja välillä, että mitä väliä vaikka hän ajaisi auton nyt metsään ja menisimme koko perhe. Myönnän, menin ja luin miehen puhelimesta viestejä sille naikkoselle sormusten nakkaamisen jälkeen. Mies oli laittanut vain, että ”**** huusi ja nakkasi sormukset menemään. On se sairas”. Naikkonen oli vastannut, että kyllä se on sairas. Että näin, ei mitään puhetta siitä, miksi olin huutanut ja sormukset nakannut. Kunhan olin vain. Hullu kai sitä on…
Olin viikonloppuna lasten kanssa reissussa ilman miestä. Vanhempani pyysi meitä mukaansa, kun pääkaupunkiseudulla oli yhdet juhlat sukulaisellamme. Miehen ensimmäinen kommentti tottakai oli, ”ei”. Mitään positiivista ei siitäkään kuulunut, pelkkää: ”ette kuitenkaan huolehdi lapsista ja jäävät junan tms alle, en pääse mukaan lasten ensimmäiselle junamatkalle, mitenkähän minä pärjään yksin ja on se surkea olla yksin ja eipä minulla ole ketään kaveria täällä” jne. Kotiin tullessamme ei mennyt kuin vajaa tunti, kun mies jo kiukutteli ensimmäisen kerran. Kun häntä ei huomata (yritin itse nukkua, kun en yöjunassa saanut juuri ollenkaan nukuttua ja lapset halusi leikkiä). Kolmestaan ollaan oltu reissussa ja omissa oloissa jatketaan hommaa kotona, häntä ei huomaa kukaan. Kyllä me ollaan niin saatanan kummallista sakkia. Jätti meidät makuuhuoneeseen, laittoi oven kiinni ja painui kellariin mököttämään. No, jäi unet itsellä nukkumatta, kun lähdin viettämään aikaa perheellä. Kyllä vain huomasin tuolla reissussa, että erilaista oli olla, kun ei tarvinut pelätä miehen raivareita tms esim. lasten kiukuttelusta. Kotiinpäin tullessa huomasin, että mitä lähemmäs tultiin, sitä kovemmaksi ahdistus kasvoi. Pelotti, millä mielellä mies kotona on, osaanko kertoa reissusta tarpeeksi ja hyvin, ettei miehen tarvi taas alkaa valittaa, kuinka en osaa kommunikoida tms. Ja oikeaanhan ne aavistukset osui sen kiukuttelukohtauksen vuoksi. Illalla taas nukkumaanmennessä kuuntelin, kuinka minua ei hänen elämä kiinnosta enkä välitä jne. Sänkyynmennessä päälimmäisenä asiana mielessä oli se nukkuminen, kun unet oli jäänyt todella vähiin. Ei miehen kanssa keskustelu. Toisaalta ei minua niin se edes kiinnosta, että se naikkonen oli täällä iltaansa viettänyt, kun reissussa olimme…
Tällaisia tunnelmia täällä taas. Ensi viikolla haastatteluun ja sieltä sitten tulee jatkokutsua, mikäli haastattelut ja kokeet läpäisee. Ristiriitaisissa fiiliksissä siis ensi viikkoon…