Paljon on tullut taas viime aikoina pohdittua tätä omaa elämää, niin nykyisyyttä kuin menneisyyttä. Laitoin jopa onnitteluviestiä sille entiselle parhaalle kaverilleni vauvan johdosta. Jotain kuulumisia vaihdettiin, hyvin pintapuolisesti. Se keskustelu kuitenkin hiipui. Ehkä itse olisin siltä enemmään odottanut, mutta tuo lyhyt kuulumistenvaihto sai minut tajuamaan jotain. Nimittäin sen, kuinka riittämätön minä olen. Olen aina ollut. Minä olen ihan pienestä asti ollut todella ujo ja hiljainen ja siitä olen saanut kuulla. Se varmasti on aiheuttanut sen, että tunnen oloni joka paikassa ulkopuoliseksi. En minä osaa lähteä keskusteluihin mukaan, ellen tosissani tiedä aiheesta jotain tai osaa hyvin perustella näkemyksiäni ja silloinkin, kun suuni aukaisen, mietin heti, että mitähän nuo muut nyt tästä ajattelee. Small talk ei koskaan ole oikein luonnistunut, vaikka sitä ihan tietoisestikin olen koittanut harjoitella. Tästä syystä minä useimmiten olen hiljaa ja kuuntelen muiden keskusteluja. Ja se on minusta mukavaa. Silti tiedän muiden ajattelevan minusta, että olen hiljainen jne. ja se saa oloni tuntumaan ulkopuoliselta. En minä kuulu joukkoon. Jotenkin tunnen olevani huonompi kuin muut. Kun miettii ihmissuhteita, mitä minulla on tähän mennessä ollut, minä olen ollut täysin riittämätön. Ensimmäinen paras kaveri jo ala-asteelta lähtien suuttui milloin mistäkin, haali luokan kaikki tytöt puolelleen ja yhdessä sitten osoittivat mieltään ja räkyttivät. Silloin jo sain kuulla olevani prinsessa. Sitten hän oli sängyssä ensimmäisen oikean poikakaverini kanssa, useampaan kertaan. Välit meni silloin poikki. Kuitenkin vuosia tämän jälkeen hän yhtäkkiä otti yhteyttä ja halusi muka vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Taustalla tässä oli vain se, että yritti saada minua mukaan silloin muodissa olleeseen pyramidihuijaukseen. Itse ilmeisesti oli haksahtanut siihen. Ja jälleen kerran sain kuulla olevani neiti ja prinsessa. No tämä toinen paras kaverini ja ensi rakkauteni sitten päättivät rakastua toisiinsa (+pettäminen sen toisen parhaan kaverini kanssa sekä muut pettämiset) ja minut oli sillä sekunnilla, kun jätkä sanoi että haluaa erota, pyyhitty heidän elämästä pois. Ystäviä kerettiin kaverini kanssa olla ala-asteelta lähtien ja tämän jätkän kanssa oltiin yhdessä vajaa neljä vuotta. Ainut yhteydenpito eron jälkeen oli, kun kaverini kirjoitti sähköpostia ja pyysi anteeksi ja samaan lauseeseen mahdutti vielä, ettei jaksa ajatella itsestään pahaa, onhan hänellä vaikeaa omien vanhempien eron vuoksi jne. jne. Nyt meni kymmenen vuotta, että minä otin häneen itse yhteyttä ja sellaisen kuvan minä siitä keskustelusta sain, ettei häntä paljon kiinnosta, mitä minulle kuuluu. En sitten tiedä, mitä minä siltä keskustelulta odotin. Ehkä itse olisin vastaavassa tilanteessa ollut iloinen ja helpottunut siitä, että joku jota minä olen loukannut ottaa minuun yhteyttä ja kyselee kuulumisia. Ja vielä kun mietin suhdetta omiin vanhempiini, en osaa sanoa, mistä se johtuu, mutta olen aina tuntenut olevani riittämätön heillekin. Tai ainakin toiselle vanhemmistani. Tottakai tähän vaikuttaa se, että olen häneltä saanut kuulla vertailuja sisaruksiini tai muihin lapsiin. Oikeaa koulua en ole vieläkään käynyt, enkä tiedä elämästä yhtään mitään. Ja mitä tulee tähän parisuhteeseen ja pettämiseeni, sitä hyväksynnän hakuahan se pettäminen oli. Minä olen täysin riittämätön jopa omassa parisuhteessani. Kyllä mies minua omien sanojen mukaan rakastaa, minun kanssahan hän on mennyt naimisiin. Mutta silloinhan hänen pitäisi vikani ja virheeni tietää ja hyväksyä ne. Ei joka helkkarin päivä muistuttaa, mikä minussa milloinkin on vikana. Viikonlopun olen taas saanut kuunnella, kuinka en osaa keskustella enkä puhua ja olen hiljaa jne. jne. En minä koskaan ole ollut riittävä miehelle, en sisäisesti enkä ulkoisesti. Enkä tule koskaan olemaan. Toisista löytyy aina parempia piirteitä ja ominaisuuksia, sellaisia jotka minulta puuttuvat. Ja mies näitä asioita oikein hakemalla hakee hakiessaan keskusteluseuraa muista naisista. Ja kun tätä pettämistäkin pitää ihmisten kanssa puhumalla purkaa, lähes poikkeuksetta se keskustelukumppani on nainen. Ja se miellyttämisenhalu, mikä minulla on, on lähtöisin juurikin tästä ajatuksesta. Minä en riitä ja kelpaa omana itsenäni. Miellyttäminen on minun keino kelvata edes jotenkin jollekkin. Ja tämän asian vuoksi, olen päästänyt joskus asioita aivan liian pitkälle, voisi puhua jopa hyväksikäytöstä. Ymmärrän kyllä, että mies tuntee riittämättömyyttä minun tekoni vuoksi. En minä kuitenkaan miestäni ole pettänyt sen vuoksi, että hän ei riittäisi minulle. Vaan sen oman riittämättömyydentunteeni vuoksi. Toki miehen käytöksellä minua kohtaan on vaikutusta. Se on vain ennestään lisännyt sitä tunnetta. Se on aivan hirveä tunne, kun sängyssä itket pimeässä huoneessa ja toinen huutaa, kiroaa, haukkuu ja latelee tappouhkausia. Sitä odottaisi omalta aviomieheltä sitä, että hän ottaisi syliin ja halaisi. Silittäisi pahan olon pois. Mutta ei, sen sijaan, hän kuvainnollisesti sylkee päälle ja polkee minut kuin tupakantumpin, joka nakataan maahan ja kantapäällä poletaan sammuksiin. Hyväksytty ja kelpaava olo on siitä kaukana.
Hieman on masentunut tunnelma tällä(kin) kertaa. Pikkasen itsesääliltä tuntuu tuo teksti,mutta sen tarkoitus ei ole olla sitä. Se vain on asia, jonka olen vihdoin tajunnut ja sisäistänyt. Ehkä olisi pitänyt kuunnella itseä jo aiemmin ja tehdä asialle jotain ennenkuin menee pilamaan oman ja muiden elämän. Omaan elämään voin kuitenkin vielä vaikuttaa (sama koskee miestä. Aikuinen mies, ottakoon vastuun omasta olostaan…). Ehkä minun pitäisi lopettaa ihmisten miellyttäminen ja ensimmäistä kertaa elämässäni miellyttää itseäni. Tehdä asioita, mistä minä pidän. Pitää itseäni arvokkaana ja ennenkaikkea estää muiden ihmisten omiin tarpeisiin perustuva ”hyväksyntä”. Siihen on vielä matkaa, mutta tunnen, että ensimmäinen askel sitä kohti on nyt otettu. Pohjaltahan ei ole suunta kuin ylöspäin. Toivottavasti.