Oikeaa elämää(kö)…

Mikä meidät ajaa parisuhteeseen toisen ihmisen kanssa? Miksi valitsemme juuri kyseisen henkilön kumppaniksemme? Otsikko on suora lainaus Kari Kiianmaan kirjasta Ratkaiseva valinta – toimivan parisuhteen puolesta. Mielenkiintoinen kirja, suosittelen kyllä jokaiselle, joka haluaa parantaa itsetuntemustaan ja kehittää parisuhdettaan. Menneisyytemme, lapsuutemme ja nuoruutemme on muokannut meistä sellaisia ihmisiä kuin olemme. Kuitenkin ihminen kasvaa ja muuttuu koko ajan. Tietoisesti ja tiedostamattaan. Parisuhteelta odotetaan paljon, mutta usein se tuottaa myös pettymyksiä. Mitä odotamme kumppaniltamme ja mitä haluamme parisuhteeltamme? Näihin asioihin löytyy vastaus, kun ajattelemme omaa menneisyyttämme. Minkälaisia ihmisiä itse olemme.

Minä olen aina ollut hiljainen, arka, ujo ja kiltti. Olen oppinut miellyttämään muita. Olen elänyt mielestäni ihan onnellisen lapsuuden, vanhempani ovat ”tavallisia” työssäkäyviä ihmisiä ja minulla on sisaruksia. Minä olen perheen kuopus. Vanhemmistani toinen on voimakas persoona ja toinen hiljainen myötäilijä. Minä olen omaksunut tämän jälkimmäisen roolin. Se on minun sopeutumiskeinoni, kaikkien miellyttäminen, jotta olisin hyväksytty. Meistä jokaisella on se ”oma reviiri”, mille päästämme harvat ja valitut ihmiset. Minä olen tämän reviirin suhteen aika tarkka. Minun ei ole helppo päästää ketään kovin lähelle, eikä myös lähestyä itse ketään. Minä haluaisin olla aivan toisenlainen, välitön ihminen, joka pystyy esim. halaamaan toista tai sanomaan toiselle jotain luontevasti ilman, että ajattelen, mitä tuo toinen tästä tai minusta ajattelee. Lapsen kasvaessa häneltä aletaan odottaa tietynlaista käyttäytymistä myönteisen huomion saamikseksi. Jo kolme-neljävuotias lapsi on kehittänyt itselleen sopivat keinot sopeutua elinympäristöönsä.  En uskalla sanoa omia mielipiteitäni tai ilmaista tahtoani toisen loukkaamisen pelossa tai tullakseni itse loukatuksi. Minulla on huono itsetunto, minkä vuoksi pelkään tulla loukatuksi. Miten sitten olen eksynyt tähän parisuhteeseen? Olin silloin vasta eronnut poikakaveristani, joka siis petti useamman kanssa minua ja jätti parhaan ystäväni vuoksi. Tämä nykyinen mies vannotti, että hän ei voisi koskaan pettää minua eikä jättää. Hän antaisi kaiken vuokseni. Lisäksi mies oli sosiaalinen ja itsevarman oloinen ihminen, huumorintajuinen ja hänen sosiaalinen verkostonsa oli laaja. Siis vastakohta minulle. Olin onneni kukkuloilla, miten olen voinut löytää tuollaisen miehen ja hän on valinnut juuri minut (myöhemmin kaikista rumimman ja läskeimmän lehmän, kun olisi saanut kuulemma kenet vain). Mies myös teki minusta ”pelastavan enkelin”, hänellähän oli velat ulosotossa ja kuulemma oli itsemurhaa yrittänyt (tai ainaki viillellyt itseään tms. Nämä sen vuoksi, että exä oli jättänyt hänet). Tunsin todella olevani erityinen ja arvokas.

Miksi sitten olen omaksunut tällaisen miellyttäjän roolin ja alistunut näin pahasti omassa parisuhteessani? Tuosta alistamisestahan tässä koko sopassa on kyse. Miellyttäminen on minun keinoni tulla hyväksytyksi. Tämä vahvempi vanhempi sanoo mielipiteensä suoraan (mm. kavereistani, ammateista, koulutuksista yms.), arvostelee toisia, hänelle sosiaalinen status ja meriitit ovat tärkeitä (ammattikoululaiset eivät ole mitään, minullakaan ei ole oikeaa ammattia, kun on vain opistotason tutkinto), töksäyttelee asioita ajattelematta, että sanomiset saattavat loukata toista, suuttuu helposti ja käyttää mykkäkoulua. Minä en siis ole minkään arvoinen, kun en ole oikeaa koulua käynyt. Tästä olen siis alistumisen ja miellyttämisen oppinut. Toki luonteellakin on vaikutusta. Kirjassa puhuttiinkin sisäisestä lapsesta ja omantunnon äänestä. Minulla tämä omantunnon ääni oli vielä pitkään kotoa poismuuton jälkeenkin tämän vanhemman ääni. ”Mitähän hän tästä asiasta ajattelee”. Nyt tämä ääni on puolisoni. ”Sopeutumiskeinomme johtavat meidät valitsemaan tietyn kumppanin ja tietyn ammatin (esim. ylivastuullinen -> kumppani, josta saa huolehtia). Sopetumiskeinojen käyttämisestä seuraava tragedia onkin siinä, että omat tarpeet jäävät liian vähälle huomiolle, jolloin alat nääntyä sekä suhteessasi että töissä. Omat tarpeesi saattavat nousta kapinaan, jolloin et voi hallita niitä. Ne vain vyöryvät esille ja toimit niiden mukaan, ehkä aiheuttaen suurta tuhoa ihmissuhteissasi.” Muutama poiminta kirjasta. Näinpä sen voisi sanoa käyneen tässäkin suhteessa.

Miksi sitten olen tässä suhteessa antanut itseni alistaa näin? Kyllähän minä teinivuosina kapinoin tuota auktoriteettia vastaan. Tai en nyt tiedä, onko kapinointi oikea sana. Yritin elää samanlaista nuoren elämää, kuin muutkin ja pitää kavereistani kiinni. Minulla vain oli tiukemmat säännöt ja kuri kotona, mitä kavereillani. Nyt kun olen miettinyt tuota aikaisempaa suhdettani, miten siinä käyttäydyin ja kuinka tasa-arvoinen se oli, en kyllä muista alistuneeni siinä suhteessa. Ehkä päinvastoin, minä olin se, joka halusi olla jatkuvasti yhteyksissä ja tekemisissä, kiukuttelin ja riitelin. Tosin aina asiat sovittiin ja pyydettiin anteeksi. Toisin kuin tässä suhteessa. Koskaan riitoihin ja toisen (miehen) sanomisiin ja tekoihin ei palata myöhemmin ja asioita ei käsitellä millään lailla eikä varsinkaan anteeksi pyydetä. Alkuunsa minä yritin, mutta lopetin, kun en jaksanut aina olla se, joka pyytää anteeksi ja ottaa syyt niskoilleen (vaikka se nyt on sanomattakin selvää). Edellisessä suhteessa asioista puhuttiin, aivan kaikesta. Minä sanoin mielipiteeni niinkuin ne on. ”Lapsenasi oppimasi sopeutumiskeinot ovat osa persoonallisuuttasi ja samalla osa sisäistä viestintääsi. Et luovu noista selvitymiskeinoista edes vartuttua aikuiseksi. Yritys luopua ko. sopeutumiskäyttäytymisestä johtaa helposti sisäiseen ristiriitaan ja pelkoihin siitä, et ole enää rakastettu.” Taas lainaukset kirjasta. Nyt pohdittuani asiaa, miksi tässä suhteessa en saa sanottavaani sanottua, tajuan sen johtuvan miehen tavasta mennä henkilökohtaisuuksiin. Oli riita mikä tahansa, alkaa jankkaus siitä, minkälainen ihminen minä olen ja minkälainen en ja minkälainen minun pitäisi olla. Pitkään tämä hämmensi kovasti. Sitä meni ihan lukkoon. Ihan asiasta toiselle huomautat niin alkaa se minun ”mollaaminen”. Sitä vain yksinkertaisesti menee niin lukkoon, ettei enää tiedä, mitä sanoa. Varsinkin, kun minun alkaessa itkeä, riidat meni siihen huutoon, kiroiluun, seinien hakkaamiseen, joskus jopa minun maatessa sängyssä mies hakkasi nyrkillä patjaa vieressäni. Ja ikinä näihin ei palata. Ja jos palataan, hän on tarkoittanut vain hyvää tai minulla on valtavia traumoja lapsuudestani. Pitkään näiden riitojen jälkeen nieleskelen itkua ja se ahdistus on kauheaa. Välillä tuntuu, että rintaa puristaa ja henkeä ei saa. Silti pitäisi vaan normaalisti jatkaa elämää ja olla niinkuin mitään ei olisi ollut, esim. käydä kylässä tai kestitä vieraita meillä, hoitaa kotia ja lapsia yms. ja olla miehen kanssa.

Kyllä sitä välillä tuntee olevansa niin umpikujassa tämän elämän kanssa. Varsinkin, kun välillä tuntee olevansa maailman kauhein ihminen. Huono äiti, huono vaimo, huono ystävä, täysin epäonnistunut ihminen. Vihjasin tuossa yksi päivä miehelle, että soittaisin sinne perheneuvolaan taas, miehen kommentti oli: ”kyllä sä oot vittumainen akka!” Että tämmöistä tänään…