On kyllä ihania kelejä pidellyt. Liekkö kesän parhaat kelit tässä. Toivottavasti ei, toukokuun viimeistä päiväähän tässä vasta viedään. Ollaan muksujen kanssa oltu pihalla aamusta iltaan ja muksut nauttii. Ja äiti nauttii 😀 Miehelläkin oli tänään viimeinen päivä töitä ja nyt alkoi loma, seitsemän viikkoa, jaiks… 😀
Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä miehen riippuvuutta, sellaisesta uskaltaa jo aika varmasti puhua, kun mies sellaisen on myöntänyt, oli se sitten porno tai seksiriippuvuutta. Hyvin pitkälle kaikki kuvailut pornoriippuvuudesta osuu kohdilleen lukuunottamatta sitä, että monesti pornoriippuvuudesta kärsivällä loppuu mielenkiinto seksin harrastamiseen oman puolison kanssa. Meillähän sitä seksiä pitäisi olla jatkuvasti. Toki se ei ole muuta kuin miehen tarpeiden tyydytystä vaikka mies kuinka asian toisin väittäisi. Kaikki hellyys, hyväilyt yms puuttuu. Minä en koe ollenkaan, että mies minua haluaisi. Tai toki hän haluaa, mutta vain sen osan, mikä on tuolla jalkovälissä ja sen, että saa puhua itseä kiinnostavista asioista ts. pidettyä vireen yllä ts. juuri sitä, mitä netit on pullollaan. Vaikka kuinka olen suoraan sanonut, että en halua puhua muista ihmisistä enkä varsinkaan tutuista seksin aikana, se asia vaan ei mene jakeluun. Viimeistään siinä vaiheessa, kun mies suunsa aukaisee, minulta menee viimeinenkin mielenkiinnonkipinä hommaa kohtaan. Pornonkatselu/-riippuvuus kuuluu kyllä aika olennaisena osana seksiriippuuvuuteenkin. Yksi ilta, kun kieltäydyin minkäänlaisesta seksuaalisesta kanssakäymisestä (mies maanitteli ja maanitteli: ”eikö olisi kiva tehdä minut edes hetkeksi onnelliseksi, edes minun mieliksi…”), mies lähti kiukutelleen koneelle ja tupisi, että jää taas yöunet pariin-kolmeen tuntiin, kun pitää taas istua pari tuntia koneella. Minä tietenki, että miksi pitää istua? ”Siksi, että saa tarpeensa tyydytettyä”. Tokaisin siihen, että sehän ei ole minun vikani, että hänellä jää yöunet vähiin tuommoisen takia. Niin minun vikaa hänen vähäiset yöunet on ollut viimeisen puolentoista vuoden ajan. Minua rupesi niin pisteleen vihaksi, etten malttanu alkaa nukkumaan, kun mies meni koneelle (ihan kuin oisin unta edes saanutkaan…). Aloin laittaa hänelle viestiä, ettei minun onnellisuus häntä kiinnosta. En minä ole kuin riippuvuuden väline hänelle, kuin huume narkkarille tai viina alkoholistille. Kyselin vielä, tietääkö se naikkonen miehen riippuvuudesta ja jatkuvasta tarpeesta saada seksiä. Kuulemma tietää, vähän epäilen. Marttyyrinä löi koneen kiinni ja tuli makuuhuoneeseen: ”oletko nyt tyytyväinen, kun en katso pornoa?” Minua ei pornon katsominen sinänsä haittaa, mutta se, että minua syyllistetään siitä, että en miehen tarpeita tyydytä ja sen vuoksi hänellä jää yöunet muutamaan tuntiin, kun pitää hommat muuten hoitaa, se sai minut näkemään punaista. Ehkä se taas avarsi näkymää tuolle miehen riippuvuudelle. Ja se, mitä mies asiaan tokaisi: ”Eikö sitten olisi helpompi antaa?” Siis voi luoja! Ja tuon jälkeen mies vielä oikeasti luulee, että hommassa ehkä joskus on kyse minun halusta ja tarpeista. Ei tasan ole ja minun mielestä mies on sen itsekin suoraan ilmaissut. Eikö olisi helpompi antaa, siis mitä vittua, jos rumasti sanon. Sekö se on minun tehtävä ja arvo tässä parisuhteessa. Mitä hän antaa minulle? Sen, minkä itse kokee tarpeelliseksi ja hyödyttää hänen omaa etuaan ts. nostaa häntä taas jalustalla pikkasen muita ylemmäs. Hän taas hommasi meille uuden trampoliinin (vaikka juuri olin sanonut, että tämä kesä pärjätään aivan hyvin sillä pienemmällä, mikä viime kesänä hommattiin) ja hän on tehnyt sitä ja hän on tehnyt tätä. Ja sitten minun pitäisi ilmeisesti taas kiitollisuudenvelassa tai näyttääkseni arvostusta, antaa hänelle se, mitä hän on vailla. Ja se jatkuva seksiviestien lähettely, alkaa tuleen korvasta ulos ne panettaa-viestit. Mikä vitun velvollisuus minulla on kulkea se kännykkä kourassa koko ajan ja olla jatkuvasti valmiudessa tyydyttämään silläkin tavalla hänen tarpeensa. ”Joku nainen saattaisi olla hyvillään, kun mies näin paljon kirjottelee ja näyttää välittämisensä”. Vittu mitä paskaa. Vielä en ole sellaiseen naiseen törmännyt, joka on sanonut, että olisi moisesta hyvillään. Lähinnä päinvastoin. Ja se, että minulle vielä ollaan pahana, jos en ole viesteihin kerennyt vastata tai on muuta touhua, kun soittaa kymmenettä kertaa päivän aikana. Sitten pitää tehdä selonteko, miksi en ole viestiin vastannut ja mitä on tehty ja missä oltu. Voi huokaus. Millä ihmeellä miehen silmiä saa avattua, kun ei suoralla puheella ole mitään vaikutusta? Vai minäkö se tässä taas olen se, joka on väärässä? Ehkä tämä on normaalia joka parisuhteessa. Minulla vain on väärä kuva kaikesta.
Mies yksi ilta taas puhui siitä ”parhaasta kaveristaan”. Kyseli, mitä tuumaisin, jos sekstailisivat. Siis jos se naikkonen haluaisi. Sanoin vaan, että minä olen varmaan ihan väärä ihminen, keneltä moista kysyä (jossain vaiheessa miehen jatkuvien haen muualta -uhkailuihin kyllästyneenä olen sanonut, että saa vapaasti hakea. Minua ei kiinnosta), ehkä pitäisi siltä naikkosen kihlatulta kysyä. Miehen vastaus oli: ”vaan jos semmosista ei välitä”. Kyllä on löyhä moraali taas jälleen kerran. Pettämiset kyllä tuomitaan alimpaan helvettiin, mutta kunhan se palvelisi hänen tarpeitaan, se ilmeisesti olisi sallittua. Minun puolesta tehköön mitä haluaa. Sen jälkeen saisi tehdä koko elämällään mitä haluaa 😀 Haluja kehittää tätä parisuhdetta ei ilmeisesti ole. Minä taas koen olevani niin loukussa tässä parisuhteessa, että en ole ollenkaan oma itseni. Ei minulla ole tilaa olla. Minä olen oikeasti perus-positiivinen luonne, etsin joka asiasta sen hyvän puolen. Olen iloinen ja nauravainen. Vaikka olen hiljainen, osaan minä puhua, jos tarvetta on. Tässä suhteessa minä vain vaikenen. Jatkuvasti haistelen miehen tunnetiloja. Kuljen tuntosarvet pystyssä, että mistä milloinkin tulee ja paistaako vai myrskyääkö. Ne säätilat voi muuttua ihan hetkessä. Tänään mies kävi kotona tuntia ennenkuin pääsi töistä ja oli hyvällä tuulella, töistä tullessa ei puhunut taas mitään ja tiuski yksisanaisia vastauksia, kun kysyin jotain. Muksuille räyhäsi ilmanaikusista pienistä asioista. Uudet uimapuvut repii saksilla kappaleiksi, kun eivät osaa käyttäytyä kaupassa ja kaataa kylmää vettä päälle, kun pihalla oli muksuilla jotain saikkinaa. Pitäisi lyödä ne uimapuvut ja sakset kouraan, että revi. Tai lyödä täysi kastelukannu käteen, että ala kaataa sitä muksun päälle. Tai lopettaa tuo ilmanaikunen suunsoittaminen. Mitä lie järjen, tunneälyn, sanavaraston tms köyhyyttä se tuollainen sairas uhkailu hirveän kiroilun säestämänä on. Eikö ole muuta keinoja käsitellä toisen ihmisen negatiivisia tunteita ja käytöstä kuin hyökätä päälle. Turha kuvitella, että hän moisella lastensa (tai puolison) kunnioitusta itselleen saa. Pelkoa ehkä alkuunsa, sitten uhmaa ja sitten välinpitämättömyyttä. Näin ainakin omalla kohdallani. Ja pahoin pelkään, että lastenkin kohdalla aikanaan. En se minäkään mikään pyhimys ole, mutta minä en koskaan sano lastani tyhmäksi, ilkeäksi, jääräksi, ällöttäväksi penikaksi tms. ja ristiriitatilanteiden jälkeen (varsinkin jos itsellä on keittänyt yli ja mennyt huudoksi) pyrin pyytämään anteeksi ja selittämään, mikä minua suututti ja koitan tehdä selväksi, että ymmärrän lapsenkin näkökannan asiaan. Näin olen toiminut myös muissakin ihmissuhteissa, tässä parisuhteessa en enää vuosiin. Välillä tuntuu, että en enää edes tiedä, kuka olen. Miten minä vastaavissa tilanteissa käyttäytyisin, jos vastapuolena olisi erilainen mies. Seksinkin suhteen. Tiedän, että minulla olisi paljonki enemmän annettavaa silläkin saralla, mutta miehen kaavoihin kangistuneena toistan samat tunteettomat sukupuolielimiä käsittävät rituaalit joka kerta. Hyi kun kuullostaa kamalalta. Ja ehkä minulla olisi enemmän myöskin sitä, mitä saan. Näin ainakin kuvittelisin.
Kylläpä vähän helpotti, kun sai taas avauduttua. Seuraavaa kertaa odotellessa…