Oikein hyvää uutta vuotta blogini lukijoille! Vaikka tässä jo tammikuun puoltaväliä mennään. Vuosi vaihtui lauhassa säässä muksujen kanssa raketteja katsoessa/ampuessa ja tinoja valamalla. Mies oli vielä viime viikon lomalla. Viime viikolla kuitenkin alkoi kerhot, joten paluu arkeen sen myötä oli. Olipahan jotain ohjelmaa päiviin. Niin ja jooga alkoi taas, johan tuossa kerkesi reilu kuukausia ollakkin taukoa. Herkuteltua on kyllä tullut ihan kunnolla, joten yhtään ei ole pahitteeksi pieni liikunta 😀 Ajattelinki tuossa, jos kesäkuun loppuun mennessä sais 5kg pois, ei mikään mahdoton tavoite. Esikoisen jälkeen lähti 12kiloa pois ja toisen jälkeen on lähtenyt pari kiloa. Nuo viisi kiloa kun vielä saisi pois niin olisin todella tyytyväinen.
Näin vuoden alussa on tullut taas mietiskeltyä menneitä vuosia ja pohdittua tulevaa. Mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Mitä minä itse haluan/toivon tältä uudelta vuodelta. Kovasti olen pohtinut kysymystä, mikä on normaalia? Siis parisuhteessa ja ihmisten käytöksessä. Paljon olen näitä asioita käynyt täälläkin läpi, mutta nyt tuntuu, että jotenkin silmät on avautunut eri lailla miehen käytöksen suhteen. Vaikka sitä itse on todella väärin toista kohtaan tehnyt, niin ei hänenkään käytös minua kohtaan ole ollut hyväksyttävää ja sallittua. Eikä varsinkaan noita lapsia kohtaan sillä varjolla, mitä minä olen hänelle tehnyt. ”Kyllä saatte isona tietää, miksi isi oli niin pahalla päällä ja ymmärrätte asiat”, tämä vastauksena siihen, kun lapsi sanoo, että hänestä tuntuu pahalta, kun isi huutaa, kiroaa ja raivoaa ties mistä ilmanaikusesta syystä (jotain ongelmaa taisi viimeksi olla lakananvaihdossa…). Tai kaikki muut raivoamiset joko itsekseen, minulle tai lapsille. Tuossa yksi päivä meidän 2v uhmis sai väsyneenä kauheat raivarit ulkovaatteiden kanssa, itki ja reuhas niiden vaatteiden kanssa eteisessä (kopsautti samalla päänsä tuoliin). Miehen reaktio tähän oli: ”kusipää! Ällöttävä penikka! Jäät siihen yksin, me muut lähdetään ja sammutetaan valot ja jäät yksin tänne pimeään, älä ota sitä syliin, jätä siihen huutamaan! Äidiltäs oot periny sen, että ei tajuta tekoja ja niiden seurauksia (tämä siis siihen, kun muksu kopsautti itsensä tuoliin)” Loppujen lopuksi mies repi väkisin ulkovaatteet muksun päältä ja minä jäin lapsen kanssa sisälle. Toinen raukka nukahti hetkessä minun syliin. Ja kaikki tuo reuhaaminen on tietenkin minun syytä. Piti miehen vielä käydä osoittamassa mieltä, kun yritti tuosta pihalta soittaa ja en päässyt puhelimeen, kun muksu nukkui sylissä. Soitti kohta uudelleen ja käveli sisään ja antoi puhelimen soida koko ajan. Sanoi vain: ”sulla puhelin soi, ootko huomannut” ja sitte paineli pihalle. Koitin kysellä perään, että mitä asiaa oli, vaan ei vastannut mitään. Ja tämä kaikki käytös on hänelle sallittua, mitä minä olen hänelle mennyt tekemään. Kiukutelkoon minulle, mutta jättäisi nuo lapset pois tästä. Taitaa olla myöhäistä enää selitellä käytöstään, kun lapset on isoja. Aikuisen ihmisen pitäisi tajuta sen verran ottaa vastuuta käytöksestään, ettei pieniä lapsia sekoita siihen. He ovat täysin syyttömiä kaikkeen. Jos on noin paha olla, silloin pitää hakea apua ja opetella purkamaan se viha ja aggressio johonkin muuhun. Valitettavasti tuo käytös saa aikaan lumipalloefektin nimittäin itselläni hermot kiristyy ja sitten tulee turhan herkästi hermostuttua muksuille.
Piti oikein googlettaa, miten aggressiivisuus ja väkivaltaisuus määritellään. Näin sanoo mll: ”Aggressiivisuus on tunne. Kun ihminen kokee jonkin asian uhkaavan itseään, aggression tunne herää. Näitä tunteita ovat muun muassa pettymys, kauhu, kateus, raivo ja mustasukkaisuus. Aggression tunteet auttavat ihmistä puolustamaan itseä tai tärkeänä pitämiään asioita. Jos esimerkiksi joku kohtelee meitä huonosti tai ylittää rajojamme, saatamme puolustautua hyvinkin voimakkaasti. Aggressio voi usein näkyä vihana ja suuttumuksena, mutta on tärkeää muistaa, ettei aggressio tarkoita kuitenkaan väkivaltaa. Tunteet ovat tunteita, eivät tekoja. Tuhoavana aggression tunne ja viha näkyvät silloin, kun ne puretaan väkivaltana toisiin ihmisiin, esineisiin tai itseensä. Kun tunteen käyttää tarmokkuuteen, toimintaan tai asioiden aikaiseksi saamiseen, tunne on rakentavassa käytössä. Keskeistä onkin, miten aggression tunteita oppii käsittelemään, jotta ne eivät johda aggressiivisiin tekoihin ja käyttäytymiseen.” Mies sanoo, ettei hän ole väkivaltainen ihminen ja hänestä on turha sellaista tehdä (siis kertomalla muille ihmisille siitä, että mies on lyönyt jne. Kavereillenikin olen kuulemma antanut aivan väärän kuvan hänestä ja hakenut itselleni sääliä kertomalla lyönneistä). Tosiasia kuitenkin on, että hän on käyttäytynyt väkivaltaisesti (ainakin) minua kohtaan, useita kertoja. Myös lasten käsittely on välillä aika kovakouraista. Ja väkivaltaa se on henkinenkin väkivalta, vaikkei siitä fyysisiä vammoja jää. Aggressiivinen mies kyllä on. Aggressiivisuushan oikeasti voi olla hyvä asia, jos sen käyttää oikein, ei alistamalla toista. Mies ei itse näitä asioita ilmeisesti näe. Yksi kaverini kävi tuossa meillä uudenvuoden aikoihin, heillä oli ollut paha riita miehen kanssa, joka välillä käyttäytyy aika aggressiivisesti. Kaverin lähdettyä sain kuunnella saarnaa siitä, kuinka minä en miestäni arvosta jne. Hän ei siis ilmeisesti näe käyttäytyvnsä täysin samoin kuin tuo kaverini mies, joka oli humalapäissään reuhannut ja huutanut kotona. Meillä mies ei siihen tarvitse edes sitä humalaa. Onko sellainen käytös sitten miehen mielestä normaalia käytöstä parisuhteessa? Minun mielestä ei. Minun mielestä edes toisille huutaminen ei kuulu normaaliin, tasa-arvoiseen, toisia kunnioittavaan parisuhteeseen. Ja jos joskus erehdytään huutamaan, sitä pyydetään anteeksi. Eikä minun mielestä tavaroiden heittely/särkeminen, seinien tms hakkaaminen saatika itsensä viiltely suutuspäissään kuulu normaalikäytökseen. Kaikkia noita on meidän yhdessäolon aikana nähty miehen puolelta. Minusta ne kertoo melko aggressiivisesta luonteesta ja siitä, että niin omia kuin toisen tunteita ei osata käsitellä. Minä olen oppinut olemaan näyttämättä tunteeni. Niin monta kertaa olen pettynyt, kun olen pahaa mieltäni ja oloani miehelle purkanut ja halauksen ja empatian sijaan sieltä on tullut huutoa ja haukkumista, seinien hakkaamista ja pimeään huoneeseen ”häpeämään” jättämistä; ”ei tule tervettä lasta, kun äiti on tuollainen!” Tämä ihan vain siitä syystä, että alkuraskaudessa väsytti ja oli huono olo (ja mies ei saanutkaan seksiä).
Näitä tekstejä kun itsekin lukee niin oikeasti tajuaa, kuinka sairaalta tämä elämä kuullostaa. Tämä on kaukana ns normielämästä… Kuinka sitä voi tulla niin sokeaksi kaikelle tuolle. Tavallaan mies teki minulle palveluksen huutaessaan minun pettämisen koko kylälle. Näin minullakin oli mahdollisuus kertoa meidän parisuhteessa edes muutamalle ihmiselle (vaikka minähän en saisi puhua yhtään mitään, siitä viime vkl tapeltiin. Haen vain sääliä itselleni ja ystävänikin on kaksinaamainen, kun siis olen hänelle avautunut. Mies kyllä saa puhua aiheesta vaikka ja kenen kanssa ja voi kamala, kun kaikki kauhistelee minun tekoa. Kyllä mies on niin hyvä isä ja aviomies, kun tässä vielä on) ja pikkuhiljaa koitan tässä saada itselleni selväksi sitä, mikä oikeasti kuuluu normaaliin parisuhteeseen ja käytökseen. Pikkasen uutta näkökulmaa asioihin. Tokihan sitä on tiennyt, että väärin nuo asiat on. Sitä vain aina selittää niitä jollakin; miehellä on paha päivä, hänellä on rankkaa töiden vuoksi, hänellä on stressiä ulosottovelkojen vuoksi, hänellä on stressiä jopa häiden vuoksi (kun ”äitis sitä, äitis tätä, äitis ei ymmärrä mistään mitään…”). Kyllä se siitä, kunhan ne asiat vain helpottuvat. Mutta kun ei se siitä helpotu. Aina tulee uusia vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Ja miehen pettymystensietokyky on olematon. Ja minä olen se, joka otan kaiken paskan niskaani. Eilen viimeksi oli välillä ihan mukavaa siihen asti, että jehovat kävi. Sen jälkeen oli hirveä huuto ja kiroilu, kun en saa heille sanottua, ettei tarvi käydä ja taas jauhetaan minun pettämisestä. Muutenki siitä on taas jauhettu aivan liikaakin. Siitä puhutaan joka ikinen päivä, aamusta iltaan. Mies viestittelee työpäivän aikana, mies viestittelee kotona olleessanki. Yhtään ainutta hetkeä ei saa olla rauhassa. Olisin eilenki sen puoli tuntia halunnut istua rauhassa ja katsoa Iholla, mutta kännykkä piippasi koko ajan. Niissä viesteissä on tasan kaksi aihetta, pettäminen tai paneminen. Laskin, että eilisen aikana mieheltä tuli 54 viestiä + ne mitä mies illalla vielä laittoi facebookissa. Siis minä istuin tietokoneella ja mies makasi sängyllä ja oli kännykällään fb:ssa. Nyt on jo kuolemaa tekemässä: ”kyllä kai tässä sydäri vielä tulee, kerro lapsille, että rakastin heitä aina…” Hän ei itse sitä sääliä vissiin hae ollenkaan 😀 Minun pettämisestä pitää puhua niin kauan, kuin siitä on puhuttavaa (eli jauhetaan toisen mulkun mitasta ja rynkyttikö kovaa…). Ja sitä puhuttavaa on kauan. Siihen asti mennään näin. Meidän parisuhteesta ei puhuta halaistua sanaa. Vaan toisaalta, eipä meillä koskaan ole parisuhteesta puhuttu tai tehty töitä parisuhteen eteen. Silloin, kun meillä menee miehen miestä huonosti, keskittyy hän kiukutteluun ja mököttämiseen+aikuisviihteen katseluun ja muiden naisten kanssa seksistä puhumiseen, kunnes minä taas nöyrryn ja alistun miehen tahtoon. Kylläpä meillä sitten taas menee hyvin…