Ihan pakko vielä jatkaa edellisellä aiheella, kun tässä tätä elämää elellään eteenpäin ja uusia esimerkkejä yms. tulee mieleen. Jotenki sitä on alkanut kiinnittää pieniinkin asioihin enemmän huomiota. En sitten tiedä, alkaako tämä mennä jo vainoharhaisuuden puolelle vai mikä tässä mättää. Onko se tämä parisuhde, vai viiraako mulla oikeasti niin pahasti päässä.
Jos alkuun kertos tämänpäiväisestä saikkinasta. En viitsi sen kummemmin taustoja selvitellä, kun on sen verran monimutkainen juttu. Tai no juttu itsessään ei ole monimutkainen, ihmiset vaan itse sen hämmentävät niin helkkarin vaikeaksi. No, lopputulos on se, että minä olen lapsellinen ja tyhmä ja sairas, enkä tajua naimisissaolosta ja perheestä yhtään mitään. Ja tämä asia ei millään lailla taaskaan liittynyt minun pettämiseen. No, sanoin taas, että sitä otetaan selvää, kuinka sairas minä olen ja siihen haetaan apua. Aloin jo katella perheneuvolan numeroa netistä niin mies raivoistui aivan täysin. Ensin oli minulle huomautellut äänen korottamisesta, vaan nyt hän huusi ihan täysillä. Eipä paljoa enää painanut, että muksu nukkuu päikkäreitään viereisessä huoneessa. Käski minun etsiä ja tulostaa netistä avioeropaperit. Hän on niin kyllästynyt minun temppuiluun, tähän sairaaseen huoraan. Hän hakee lasten huoltajuutta. Totesin vain, että saathan sinä sitä hakea. Etsin sitten hakemuksen ja aloin tulostaa, mies siihen, että tämmöisen pikkujutun (siis tämän riidan) vuoksiko hajotat perheen. Minä siihen ihmettelemään, että miten niin. Vastaus oli, että kun tulostan sitä hakemusta. Niin ja lapsilla en sitten ainakaan häntä ala kiristää. Eipä kyllä kävisi mielessäkään. Että näinpä se taas tämäkin asia kääntyi. Ja tuon reaktion sai taas aikaan se, että olisin sinne perheneuvolaan menossa. Ensin minut haukutaan tyhmäksi, sairaaksi, lapselliseksi, vajaaälyiseksi ja kun olen apua siihen hakemassa, mies on ottamassa eroa, jota ei kuitenkaan sitten olekaan ottamassa ja heittää kysymyksen, että ”no, oletko sä sairas”. Ja minä olen hänen vaimo ja hän haluaa olla minun tukena ja me ollaan perhe ja muuta lässynlässynpaskaa. Tämä on ehkä sekavaa tekstiä, mutta näitä on jotenki niin vaikea selittää kenellekkään ulkopuoliselle niin, että joku oikeasti tajuaisi, mistä on kyse. Oli kyse mistä tahansa asiasta, lopputulos on se, että sinä olet sellainen ja sinä olet tällainen ja miksi sinä et ole sellainen, sinä olet tyhmä, lapsellinen, et tajua tästä maailmasta etkä oikeasta elämästä yhtään mitään. Niin ja kuulemma 90% meidän riidoista tässä vuosien aikana johtuu ja on johtunut minun pettämisestä ja siitä, minkälainen ihminen minä olen. Mitähän se tuo 10% sitten käsittää. Sen, että miehessäkin pikkiriikkisen saattaa joskus jotain vikaa ehkä ollakkin… Onhan hän joskus kuitenkin huutanut tms. vaikka ei olisi saanut, mutta kun minä olen sellainen ja tällainen…
Minkälainen sitten on oikeasti tasa-arvoinen suhde? Miehen mielestä meillä on tasa-arvoinen suhde. Niin ja kaikki on hyvin, ehkä paremmin kuin muilla. On talo, auto, lapset jne. Mitä tästä elämästä puuttuu. Kyllä naiset on kummallisia, kun mikään ei riitä. No, riittääkö nuo asiat pelkästään miehelle? Ei tosiaan, tämän lisäksi on sitä seksiä oltava. Aina pitäisi hymyillä ja olla vain tyytyväinen, kun on nuo edellämainitut asiat. Pahalla päällä ei saisi olla, eikä varsinkaan näyttää sitä. Vittuako tuota mistään läheisyyden puutteesta tms ruikuttaa, onhan minulla kuitenkin oma talo ja auto pihalla. Mies on suhteen alusta asti sanonut, että häntä ei naiset p***ulla määräile (ja hakee muualta sen, mitä ei kotoa saa). Tarkoittaen sitä, että tahallaan pihtataan. Senvoin sanoa, että minä en kiusallani ole koskaan ollut antamatta. Jos vain ei tee mieli, niin silloin ei tee. Ja voi luoja, kuinka monesti olen antanut, vaikka ei tee mieli. Viimeisien vuosien aikana varmasti joka kerta, ei paljon haluja itsellä enää ole. Mutta eipä tällaisille frigideille mitään hoitoja ole miehen sanojen mukaan. Vaan minkäs teet, jos homma menee, että housut pois ja päälle vaan. Kerta kerran jälkeen samallalailla. Ilman mitään esileikkejä, hyväilyjä, läheisyyttä. Ja jos sitä seksiä ei ole, tiedossa on mökötystä, mykkäkoulua, suunsoittamista, huutoa, raivoa ja loppujen lopuksi sitä seksiä. Ja ei voi väittää, ettenkö olisi yrittänyt kertoa miehelle, mitä haluan. Suhteen alkuaikoina kirjoitin pitkiä kirjeitä ja toivoin, että mies väsymyksestä ja stressistään huolimatta joskus ottaisi ne huomioon. Olen jopa kädestä pitäen näyttänyt, että tee näin ja noin. Miehen kommentit tähän on: ”tykkäätkö sä muka oikeasti tuollaisesta (hyväilystä, niskaan suukottelusta yms.)” ja ”näikö se pitää joka kerta tehdä” ja silti sitä ei tehdä. Miten se voi oikeasti olla niin vaikeaa hyväillä toista ihmistä. Naisessa kun on muutakin kuin ne tissit ja p***u. Tai sitten minä olen vain lapsellinen ja epäkypsä, kun tuollaisia asioita olen vailla. Ei kai ne ”normaaliin” parisuhteeseen sellaiset kuulu. Niin ja nythän sitä ei voi tehdä, kun olen tehnyt, mitä olen tehnyt ja mies ei vaan yksinkertaisesti pysty, vaikka kuinka haluaisi. P***u silti kelpaa, vaikka sitä toiselle olen jakanut. Kaiken huippu oli tuossa jokunen viikko sitten, kun kaverini välttämättä halusi, että käydään baarissa parilla drinkillä ja hän tarjoaa. No,siellä pikaseen käytiin, miehen kanssa tietysti jatkuvassa tekstiviestiyhteydessä. Drinksut tietenkin kihahti hieman kupoliin, kun niin harvoin tulee mitään otettua. Baarista kotiintullessa mies odotti hereillä ja sai mitä halusi, tämän jälkeen simahdin samantien. Parin tunnin päästä herään siihen, että mies häärää tuolla jalkojeni välissä ja minun herättyä nousee päälle ja hoitaa homman. Eipä siinä paljoa kyselty, haluanko vai enkö halua. Aamulla minä herään pesemään muksujen hampaat jne.
Tuon tasa-arvon voisi vetää jokaikiseen arkipäiväiseen asiaan mukaan. Yksi hyvä esimerkki on nukkumaanmeneminen. Mä en edes muista sellaista kertaa, että minä olisin mennyt ennen miestä nukkumaan. Se vaan yksinkertaisesti ei onnistu. Hankala se on alkaa nukkua, jos toinen ensin huutelee toisesta huoneesta jotain, seuraavaksi tulee viereen räkyttämään ja kun on saanut puhuttua suunsa puhtaaksi, pitäisi vielä sitä seksiä saada. Ei mitään vaikutusta, kun koitan sanoa, että minua väsyttää ja haluan nukkua nyt, hyvää yötä. Tekstiä tulee miehen suusta niinkauan kuin hänellä sanottavaa on. Toinen vaihtoehto on, että menen sänkyyn, toinen alkaa soittaa isolla musiikkia tietokoneella tms. Tai marssii jonku ajan päästä suurieleisesti sänkyyn, ravistelee tahallaan peittoa, varastaa minulta peiton, valloittaa koko sängyn, että joudun itse siirtymään lattialle tms. Näitä esimerkkejä olisi paljon. Aamulla herätessään mies on ensimmäisenä vailla seksiä. Ei siis puhettakaan, että joku aamu nukkuisin pitempään ja hän hoitaisi lapset ja kotihommat. Lapsille laitetaan elokuva pyörimään ja äiti ja isi viettää laatuaikaa. Ja jos hommasta ei lasten vuoksi tule mitään, mies kiukuttelee lapsillekkin. Tällöin kaikkien on noustava sängystä ylös ja alettava aamutouhuihin. Lapsiraukat ihmeissään, että miksi isi taas möykkää.
Ja se töihinmeneminen. Mies on kuulemma niin vanhankantainen ajattelussaan, että mies on se, joka tuo leivän pöytään ja nainen hoitaa lapset ja kodin. Vaan minkäs teet, kun maailma muuttuu. Tosiasia on se, että me ei pärjätä. Kohta minulla taas tippuu tulot ja nyttenkin on laskujen kanssa todella tiukkaa. Varsinkin, kun niitä on noita ylimääräisiä (telkkaria, kännykkää yms) laskuja vino pino. Uskallakkin ehdottaa minun töihin menoa, niin johan taas olen huono äiti, jolta pitäisi lapset ottaa pois, lapsellinen, epäkypsä ja seksiäkään mies ei saa tarpeeksi ja pettämäänkin olen mennyt. Ihmisten kysellessä minun töihinmenosta koitan antaa jotain ympäripyöreitä vastauksia, ”katsellaan, mille tässä alkaisi” jne. Ihmiset varmasti ajattelevat, että minä olen vain laiska ja saamaton ja tuhlaan vain miehen ja perheen rahat. On kyllä todella kiusallista, kun miehen vanhemmat lahjoittavat meille rahaa yhtenään ja ne menee aivan turhuuksiin. Ja kun mahdollisuuksia varmasti olisi minullakin ansaita rahaa perheelle itsekin.
Miehen mitätöivä käytös minua kohtaan näkyy lähes päivittäin. Ne on pieniä asioita, joihin ei välttämättä edes kiinnitä huomiota. Muksun toiveesta alan lukea heille iltasatua, vaikka mies olisi halunnut lukea. Mies etsii tietokoneelta lastenmusiikkia ja vääntää nupit kaakkoon. No, tottakai se musiikki ja tanssiminen kiinnostaa enemmän kuin satu. Sitten sanon, että tämän kappaleen jälkeen nukkumaan, kun on aamulla kerhoonki menoa tms. Niin mitäs vielä, mies etsii uusia kappaleita vain. Minä taistelen lapsen kanssa jostain asiasta, mies tulee paikalle pelastavana enkelinä ja antaa lapselle periksi ja lupaa hoitaa asian. Loppujen lopuksi se olen minä, joka ne asiat hoitaa. Minä suunnittelen ja alan toteuttaa pihalla uutta kukkapenkkiä. Koko kesän olen miehelle asiasta puhunut ja yksin alkanut asian eteen tehdä. Yhtäkkiä mies tulee ja alkaa oman päänsä mukaan hämmentää asiaa ja loukkaantuu minulle, kun sanon, ettei sitä noin tehdä. Lopputulos on se, että mies on minulle sellaisen tehnyt, kun olen halunnut. Minua pyydetään illalla tuttavapariskunnalla käymään. Mies päivän tinkaa, menenkö. Asia pitäisi samantien tietää. No, kieltäydyn kun ei ole kyytiä. Illalla saan tietää, että kyyti järjestyy (ja kävellen ja pyrällähän en voi mennä, kun on kaikenmaailman kaheleita tuolla ja joku voi vaikka raiskata minut) ja päätänkin mennä. Sitten mökötetään, että ”sinäkö nyt sitten meetkin, vaikka et aikonut. Ja mitä minä teen, kun olen yksin täällä kotona. Ja sinulla on kavereita, mutta minulla ei ole ketään kaveria. Älä ole kauan. Mihin aikaan tulet takaisin.” Olisipa se joskus kiva, kun lähteissä oikeasti vilpittömästi toivotettaisi, että pidä hauskaa. Ja se puhelin ei laulaisi koko aikaa ja tingata, millon tulen kotiin. Sitten seuraa tilinteko, kuka sanoi/teki mitä ja miksi. Vaan ei. Ihan sama, vaikka lähdin kummitytön ristiäisiin, kotiin jää marttyyri, joka auton ovella käy vielä sanomassa, että älä ole kauan. Tänään on harvinainen ilta, kun mies itse lähti käymään kaverillaan. Kaveri täytti 30 ja sinne on kutsuttu ja tingattu viikkokausia. Vielä tänä aamuna mies ei ollut menossa. Yhtäkkiä illalla alkoi puhua, että jos meneeki käväseen ja yllättäen kyytikin näkyi järjestyneen. Eipä minulle ole tiliä tehtyä näistä suunnitelmista. Enkä kyllä ole vaillakaan. Lähteissä vielä huikattiin, että ethän mene nukkumaan ja odota, että hän tulee kotiin.
Onko tämä normaalia parisuhdetta? Olenko minä oikeasti niin lapsellinen ja tyhmä,että kuvittelen, että oikea elämä on jotain muuta kuin tätä. Minä katson kaikenmaailman Bigbrothereita ja hömppäjuttuja televisiosta ja kuvittelen, että elämä on sellaista. Tähän kaikkeen on niin turtunut, etten osaa edes kuvitella, millaista elämä, jonkun toisen kanssa voisi olla. Minkälaista elämä muilla pariskunnilla on? Osaisinko minä enään edes olla suhteessa, jossa puhelin ei soisi koko ajan, joskus olisi muutakin läheisyyttä kuin seksiä ja seksinkin aikana olisi jotain läheisyyttä, joku aamu olisi minun vuoro nukkua pitempään ja toinen hoitaisi aamuhommat, mies kannustaisi minua töihin tai opiskelemaan ja toteuttamaan haaveitani, saisin olla juuri se kuin olen. Onko sellaisia parisuhteita oikeasti olemassa? Onko ne ihan utopiaa. Minun harhakuvitelmia. Jos nyt vielä vastaisi tuohon kappaleen alussa olevaan kysymykseen. Ei tämä ole minun käsityksen mukaan normaalia parisuhdetta. Tämä on peliä, jonka sääntöjä minä en ole laatimassa.
Tässä joku saattaisi kysyä, miksi olla tällaisessa suhteessa. Miksi ylipäänsä mennä naimisiin ja tehdä lapsia, jos ei ole tyytyväinen suhteeseen. Siinäpä pohdittavaa. Minä yksinkertaisesti olen ollut niin sinisilmäinen ja uskonut, että kyllä mies ymmärtää minunkin tarpeeni ja tajuaa oman käytöksensä, kunhan stressi helpottaa, kunhan sitä ja kunhan tätä. Sitä päivää ei kuitenkaan tule. Ja onhan meillä hyvätkin hetkemme. Minä nautin siitä, kun touhuamme esim. pihalla yhdessä, käymme perheellä uimassa jne. Lapset oli meidän yhteinen haaveemme ja luulin miehen oikeasti olevan hyvä isä. Ainakin sen perusteella, miten hän tykkäsi siskontyttönsä kanssa touhuta. Ja onhan hän hyvä isä. Omien ja toisten tunteiden käsittelyssä vain on kovasti puutetta ja tätä asiaa mies ei itse näe, eikä suostu näkemään. Ja onhan miehen sanomisillakin vaikutusta minun tähän jäämiseen. ”Tapan itseni, jos lähdet.” ”Jos nyt siitä nouset (sängyssä), me kaikki lähdetään täältä jalat edellä”. Hän hakee lasten yksinhuoltajuutta ja on hänellä keinot saada ne. ”Helppohan se on hakea, kun toista vanhempaa ei ole…”
Että tällainen vuodatus tälle yötä. Pikkasen pisti taas tämän päiväinen taistelu veren kiertämään. Paljon jäi taas varmasti kirjottamatta, mitä olin aikonut. Noo, seuraavaa vapaahetkeä odotellessa 😀 Sitä ennen voisi taas kaivaa nuo sairauskirjat esiin, niinkuin mies niitä nimittää, ja aivopestä itseä taas lisää.