Olen jo aikaisemmissa teksteissä maininnut tasa-arvosta parisuhteessa, mutta viime viikkoisten ”naisten päivien” innoittamana piti tekaista ihan oma aihe käsittelemään naisia ja naisena olemista 😀 Ja se suurin syy, mikä tähän innoitti, oli miehen kommentti minun menkoista: ”tuleeko sulla sitä paskaa?!” Ehkä olen herkkä ja otan tuon jollakin tapaa sovinistisena kommenttina, mutta se kertoo vain ylipäänsä miehen suhtautumisesta naisiin ja naisena olemiseen. Miehelle menkat tarkoittaa sitä, että joutuupi viikon olemaan ilman p****a. Kerran jopa tuumasi viikonlopun olevan siltä osin sitten pilalla, kun minulla sattui olemaan menkat. Kovista menkkakivuista suhteemme alkuaikoina kärsiessäni, miehen kommentti oli: ”hyi”. Googlasin sanan naiseus ja tämmöisen löysin naistenkartanon nettisivulta: ”Monien naisten on vaikea tunnistaa omia tarpeitaan ja sitä, mitä he itse haluavat. Tämä johtaa helposti siihen, että seksuaalisuudessaan nainen suorittaa nautintoa miehelle. Hattunen (Leena Hattunen on psykologinen sairaanhoitaja ja seksologi, joka korostaa psykofyysistä näkökulmaa) muistuttaa, että naisen seksuaalinen itsemääräämisoikeus on meidänkin kulttuurissamme uusi asia. Naimisissa oleva nainen on voinut omistaa oman ruumiinsa vasta vuodesta 1994 alkaen, jolloin raiskauksesta tuli rikos avioliitossa. Naiseuden ja seksuaalisuuden kulttuurinen malli on murroksessa. Aiemmin oli vallalla seksuaaliskielteinen naisen malli, kun taas viime aikoina on mediassa noussut esiin jopa yliseksuaalinen malli. Juutalais-kristillinen kuva naisesta on jakautunut kahteen malliin. Nainen on joko alati seksiä haluava, yliseksuaalinen, mutta katuva huora tai epäseksuaalinen ja haluton madonna ja äiti. Naisen seksuaalisuudella nähdään olevan kaksi tarkoitusta: miehen halujen tyydyttäminen ja jälkeläisten tuottaminen. Tässä jaottelussa naisen oma ääni jää jalkoihin.” Valitettavasti se näin taitaa mennä tässäkin suhteessa. Valitettavasti se pornon antama kuva seksistä ja naisen seksuaalisuudesta on kaukana todellisuudesta. Se on harmi, sillä siinä jää mieheltä itseltäänkin paljon kokematta. Ei seksi vailla mitään tunteita ole kahden toisistaan välittävän ihmisen välistä seksuaalista kanssakäymistä. Se on vain panemista.
Minä olen kaksi lasta synnyttänyt ja voin sanoa olevani jopa ylpeä asiasta. Minulle lapsen saaminen ja synnyttäminen merkitsee todella paljon. Raskaus ja synnyttäminen on jotain, mihin vain nainen pystyy. Naiset kautta aikain on lapsia synnyttänyt kaikenlaisissa oloissa. Esikoisen synnytys oli pitkä ja tuskainen. Supistukset alkoi perjantaina ja muksu syntyi ma klo 23.58 imukupin avustuksella. Siinä sai heittää kaikki haaveet luonnonmukaisesta synnytyksestä. Kakkonen sitten syntyi (tosin käynnistettynä) ilman mitään kivunlievityksiä. Voin sanoa, että se oli kyllä mahtava tunne, kun pelkän hengityksen avulla pystyi menemään supistuksen toisensa jälkeen. Sitä tuntui, että itse on se, joka päättää, mitä tapahtuu ja todella tietää, mitä kehossa tapahtuu. Myös imetys on minulle luonnollinen asia, esikoista imetin 1v7kk asti, kuopus lopetti itse imettämisen 10kk iässä. Mies oli esikoisen synnytyksessä mukana alusta asti, vaikka alunperin ei ollut mukaan tulossa. ”Ennen miehet häädettiin pirtistä pihalle, kun synnytys alkoi”. Miehen tehtävä oli lähinnä tiedottaa sukulaisille ja ystäville (vaikka nimenomaan olin sanonut, etten halua, että kerrotaan millon se lähtö tulee. Vasta sitten, kun vauva on sylissä), kuinka monta senttiä paikat oli milloinki auki ja tuskailla, kuinkahan kauan siinä vielä menee. Selkääkään hieroa ei voinut, kun kävi ranteeseen kipeetä… Kakkosen synnytykseen mies tuli mukaan vasta, kun pää jo näkyi. Sitä ennen soitteli ja tekstaili synnärille kotoa. Puhelimessa tuumasi vain, kun hieman kireään äänensävyyn puhuin, että hän hyvää hyvyyttään soittaa ja yrittää piristää ja minä vain kiukuttelen. No, anteeksi vain, pikkasen tässä supistaa ja käy kipeetä…
Minulla molemmat raskaudet on ollut helppoja. Pahoinvointia on ollut suhteellisen vähän, eikä kummempia vaivojakaan ole ollut. Esikoisesta tosin liitoskivut oli aika tuskaisat. Minä todella nautin raskaanaolosta. Olin ylpeä mahastani. Suuri pettymys oli miehen osallisuus raskauteen. Kyllähän sen alulle laittaa, mutta siihenpä se mielenkiinto sitten jääkin. Aiemmin olenkin jo miehen käytöksestä raskausaikana kirjoitellut. Tuntui, että koko raskaus oli kielletty puheenaihe meillä, se sivuutettiin samantien. Ja turha kuvitellakaan, että tulevasta arjesta tai kasvatuskäytännöistä olisi meillä puhuttu. Tuntui, että mies jopa häpesi kulkea minun ja ison mahani kanssa ihmisten ilmoilla. Toki vauvantuloa työkavereille yms. hehkutettiin. Keskenään vain siitä ei meillä puhuttu mitään, eikä mahaan koskettu yms. Se, että olen sen huorintekoni tehnyt raskaanaollessani on kyllä todella törkeä seikka. Näin jälkikäteen ajateltuna en voi käsittää, miten olen moista voinut tehdä , kuten ylipäänsä koko pettämistä. Vaikka se raskaus olisi kuin toivottu ja haluttu, ei sitä osaa niin sitä sidettä muodostaa siihen lapseen ja muutenkaan kuvitella elämää ja sitä rakkaudenmäärää, ennenkuin se lapsi on sylissä. Se pettäminen ei kuitenkaan merkitse sitä, ettenkö olisi lapsestani välittänyt ja rakastanut silloin raskausaikana. Ennemminki se kertoo minun ja lapsen isän väleistä. Voin väittää, että jos meillä olisi tasa-arvoisempi suhde, mitään pettämistä tuskin olisi tapahtunut. Olen tässä itsesyytöksissä miettinyt, olisiko miehen ja lapsen välit erilaiset ja olisiko miehen käytös erilaista, jos pettämistä ei olisi tapahtunut (vaikka mies siis ei ole asiasta ollut tietoinen). Olen kyllä tullut siihen lopputulokseen, että tuskinpa olisi. Se perusluonne kun on ja pysyy, oli tilanteet mitkä tahansa… Mietin myös, olenko pilannut lasteni elämän ja tulevaisuuden teollani (niinkuin mies ainakin sanoo). Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, että ehkä en ihan huonoimmasta päästä äitinä ole. En kuitenkaan ole ryypännyt, tupakoinut, saatikka käyttänyt huumeita raskausaikana. Enkä ole tullut vieraalle raskaaksi. Ja ainahan voi menneisyyden jättää taakseen ja koittaa tehdä tulevaisuudesta paremman.
Mielestäni olen äitinä onnistunut suhteellisen hyvin. Toki parannettavaa aina löytyy, mutta kukapa meistä täydellinen olisi. Pääasia, että tietää ne omat parannuskohteensa ja pyrkii tekemään asian eteen jotain. Minulla on kaksi ihanaa lasta, joiden eteen teen kyllä kaikkeni. Vaikeita hetkiä on ja tulee, vaan onneksi on välillä niitä hyviäkin. Täytyy nyt nauttia täysillä noista kahdesta muksusta, voihan olla, ettei sitä raskauden ihanuutta, synnytystä ja uutta lasta enää koskaan pääse kokemaan, vaikka halu saada se kolmas lapsi olisi kova. Luin tuossa Anja Kahrin kirjan Äitiyden sietämätön keveys ja siellä kerrottiin hyvin, miten äidiksi kasvaa kunnolla vasta toisen lapsen syntymän jälkeen. Se kyllä pitää paikkansa. Valitettavasti se ensimmäinen lapsi on se ”harjoituskappale”, toisen kanssa sitä vasta osaa kunnolla nauttia siitä äitiydestä ja vauvasta. Ensimmäisen lapsen kanssa tuntuu ehkä, että joutuu luopumaan paljosta, omasta ajasta ja unesta muunmuassa. Koko ajan odottaa, että joku vaihe loppuu ja mitähän sitten seuraa. Toisen kanssa tietää jo, että itkut loppuu aikaanaan ja vaiheet seuraa toistaan. Sitä ei ole niin tarkka kaikkien ohjeiden noudattamisessa ja osaa suodattaa muiden antamia hyviä neuvoja. Suuri pettymys minulla on ollut toisen lapsen kanssa imetyksen loppuminen niin aikaisin. Olin ajatellut imettäväni häntäkin ainakin vuoden ikäiseksi. Valitettavasti se imetys loppui kuin seinään 10kk iässä, kun vauva puraisi minua. Sen jälkeen ei suostunut tissiä ottamaan, vaikka tein vaikka mitkä temput. Pumppasin vielä maitoa 11kk asti ja juotin nokkamukista. Miehen kommentti tähänkin oli:”pilasit sitten senkin”. Että kiitos vaan tuesta jälleen kerran.
Miehen vanhemmuudesta olen täällä jo maininnut. Hän osaa kyllä olla hyvä isä ja välittää lapsistaan aidosti. Ainut on vain ne käsittämättömän huonot hermot ja se ymmärtämättömyys toisen tunteita kohtaan. Niitä itkuja kun pikkulapsiperheessä on ja tulee. ”Aina siellä itketään, kun soitan. Etkö saa mitään kuria pidettyä, kun siellä aina huudetaan. Sitähän se lapsiperheen elämä on, tuota jatkuvaa huutoa”. Huutaminen, kiroilu ja uhkailut tuskin auttavat asiaa. Ja kaikista pahinta minusta on, että lapset vedetään meidän riitoihin mukaan. Jo se, että lapset kuulee sen huudon, on jo paha asia. Esikoisen ollessa pieni ja todella minussa kiinni, mies saattoi tehdä sitä, että ensin makkarissa huudetaan niin, että lapsi herää ja sitten käsketään minut pois. No itkuhan siinä pienellä tulee, kun äiti lähtee pois. Sitten haukutaan minut huonoksi äidiksi, kun hylkään lapsen siihen ja komennetaan minut takaisin. Eikä ole kauaa, kun lapsille puhuttiin, kun tuo äiti on tommoinen skitso. Siis olin pahoittanut mieleni, kun mies oli omilla teillään, kun oli puhe asioilla käydä ja sitten ei enää kerettykkään.
Järjestinpäs sitten itselleni ihan omaa aikaa. Aloin harrastaa paikallisen kansalaisopiston kurssilla joogaa hyvän ystäväni kanssa. 1½ tuntia ihan omaa aikaa ilman, että edes puhelin piippaa, viikossa. Todella herkkua. Minä nautin. Ja tuleepahan keskitettyä hetkeksi ajatukset ihan johonkin muuhun kuin tähän elämään. Jos tänään kävis taas perheellä kirjastossa lainaamassa lisää noita huuhaa-kirjoja, niinkuin mies noita nimittää. Huvittavaa on, että hän nimenomaan minulla luetutti ensimmäisen noista ”huuhaa”-kirjoista.