Oikeaa elämää(kö)…

Joulu meni ja arki tuli. Ja sen huomaa. Joulu meni ihan kivasti. Herkuteltiin paljon, joulupukki kävi ja muksut sai paljon lahjoja. Miehenkin kanssa oli oikeinkin mukavaa. Riitoja ei juuri ollut, tottakai sitä aina jotain erimielisyyttä ja sanomista pitää olla. Mutta meillä oli oikeasti mukavaa. Mikä lie hetkellinen mielenhäiriö taas miehellä. Joulun pyhät kun meni, mies käänsi katkeruus- ja itsesäälivaihteen päälle ja normimeno jatkuu. Ja kaikki tapahtui kuin sormia napsauttamalla. Yhdessä silmänräpäyksessä. Ja miehellä olisi lomaa vielä kaksi viikkoa jäljellä. Mitähän tästä tulee…

Pohdiskelen edelleen noita edellisiä ihmissuhteitani ja erityisesti sitä, millainen ihminen minä silloin olin. Olinko epäkypsä ja lapsellinen? Osasinko puhua ja keskustella? Olinko minä kylmä ja tunteeton? Olinko minä itsekeskeinen? Kuuntelinko, mitä toisilla on sanottavana? Kysyinkö muiden kuulumisia? Nuo kolme ensimmäistä kysymystä on täysin miehen luonnehdintaa minusta. Myönnän kyllä olevani joissain tilanteissa epäkypsä ja lapsellinen. Kukapa meistä ei joskus olisi. Mielestäni väsymyksen tai huonon olon valittaminen ei ole sitä. Ilmanaikunen kiukuttelu puolestaan on. Myönnän sortuneeni siihen joskus. Miehen mielestä minä en osaa puhua ja keskustella. Tiedän kyllä, että minun on vaikea puhua ns. ”vaikeista” aiheista. Kertoa omia ajatuksia, tunteita ja tarpeita. Mielestäni kyllä entisissä ihmissuhteissa tätä tein. Ei minulle ole jäänyt mieleen, että joskus joku asia olisi jäänyt hiertämään. Minä nimenomaan olin se,  joka halusi asiat selvittää ja pyytää/antaa anteeksi. Samaa se ”tätikin” ihmetteli siellä perheneuvolassa. Hänen mielestään osasin kyllä puhua ja kertoa asioista. Olinko minä sitten kylmä ja tunteeton. Mielestäni en. Minä itkin silloin, kun itketti ja nauroin silloin, kun nauratti. En tahallani halunnut aiheuttaa ihmisille mielipahaa. Nuo viimeiset kysymykset on minun omia huomioita minusta ainakin tässä elämäntilanteessa. Monesti huomaa, että ystävien kanssa tulee puhuttua vain omia asioita ja heidän asiat jää taka-alalle. Jälkikäteen tulee mieleen aina, että enpä sitten siihenkään asiaan sanonut mitään ja olisin voinut sanoa niin tai näin.  Olenko oikeasti kysynyt ystävieni kuulumisia ja ollut kiinnostunut heistä. En sitten tiedä, olenko aina ollut tällainen. Nyt tuntuu siltä. Näistä asioista olisi kiva puhua näiden ns entisten ystävieni kanssa.

Toisenlainen taakka se on sitten tämä pettäminen. Miehellä ei ole mitään aikomustakaan päästää irti katkeruudesta ja vihasta. Joka ikinen päivä tästä asiasta ”keskustellaan”, joka ikinen hetki se on läsnä. Oikein kaivamalla kaivetaan, että päästään sanomaan, kauhistelemaan, syyttämään, vellotaan itsesäälissä. Ne asiat, joita minä sanon, ohitetaan aivan täysin. Niihin ei kiinnitetä mitään huomiota tai ne käännetään minuun. Se on oikeasti aika kuluttavaa, jos ei voi lasten hampaita pestä kuuntelematta saarnaa. Mies ei voi tiskikonetta tyhjentää rallattelematta huoralauluja. Minun ei kärsi sanoa mistään mitään, edes asiallisesti ja syyttämättä. Joulun alla siivosin koko kolmikerroksisen huushollin yksin. Siihen päälle pesin vielä akvaarion. Siinä sitten miehelle tuli pelaamaan lähtö (itse olin kainaloa myöten siellä akvaariossa) ja sanoin vain, että ”ajattelin, että olisit voinut ottaa muksut pois pesulta”. Vastaus on: ”miksi sä oot aina noin pahalla päällä? On se kumma,että pitää aina kiukutella. Ei olis sulla mitään syytä olla pahalla päällä.” Tämänpäiväinen keskustelu siitä, että miehen tuttava pyysi miestä kyytiinsä ajelemaan tuonne kylille:  Ensin mies kertoo tuttavansa pyytäneen häntä mukaan ja minä siihen, että mene. No sitte jahkataan sitä, kun ei sen kanssa voi niin porista. Ja eihän se ymmärrä elämästä mitään. Ja ei ole kavereita. Ja haluaisi porista ja keskustella ihmisten kanssa. Minä sanon, että mene ja porise. Sama kai se, mitä porisee, kunhan porisee. Sitten alkaa se, ”tuntuu väärältä mennä. Saan sut aina pahalle päälle. En tiedä, mitä saan tehdä”. Minä siihen, että saat mennä. Aina olet saanut mennä. En suutu, en mökötä, en jauha asiasta jälkikäteen. Vastaus on: ”sä oot pettänyt mut”. Ja kun kysyn, olenko joskus mököttänyt, vastausta ei tule. Useampaan kertaan kysyn ja samaa vain jauhetaan, ”sä oot pettänyt mut”. Näitä nyt on niin vaikea kirjoittaa tähän niin, että niistä selkoa saisi, mutta näin ne keskustelut menee.

Muutenkin se jatkuva semmoinen kummallinen… miksi sitä nyt sanois… Tässä tulee esimerkki: Syötiin hampurilaisateriat, lapsille  jälkkärinä jätskit. No, eihän he niitä jaksa syödä. Syön toisen ja sanon miehelle, että syö toisen. Kohta kyselee, syönkö sitä jätskiä ja vastaan, että en. ”No, mutta jos sä kuitenkin haluat syödä sen”. ”En halua”. ”Niin, mutta jos sä syöt sen”. ”Kun en halua/jaksa syödä”. ”Jaa, oot raivona…” Voi plaah. Miksi pitää tehdä asiasta noin vaikeaa. Ja sitten minä olen taas se raivo. Ja toinen: Mies kysyy jotain, vastaan, mies ei kuule (tai ”ei kuule”). Vastaan uudestaan, mies ei kuule (tai ”ei kuule”). Kolmannella kerralla vastaan isommalla äänellä. Mies siihen: ”ootko pahana?” Onko tämä kommunikaatio joka parisuhteessa samanlaista? Tää on jotenkin niin semmoista, että saa sanansa miettiä niin tarkkaan, että niitä ei voi käsittää väärin, niistä ei voi loukkaantua, ei millään lailla kritisoi toista, ei sano väärällä äänensävyllä tai painolla jne. Ihan jatkuvaa varpaillaan oloa kaiken suhteen. Tuntuu, että toinen tekee noita tilanteita aivan tahallaan. Haluaa minussa jotain reaktiota aikaan päästäkseen sanomaan ja kiukuttelemaan minulle.  Ääh, kai minä vaan olen liian herkkä…

Minä olen nyt koittanut kysellä mieheltä, mikä siinä läheisyydessä on vaikeaa. Miksi ei voi koskea. Miksi hänellä ei ole kavereita. Miksi ihmisten kanssa ei voi keskustella (välillä tuntuu, että on puhuttu ihmisten kanssa sitä ja tätä tästä minun pettämisestä ja kuinka kauhuissaan ihmiset on ja kuinka hän on saanut kuulla olevansa maailman paras isä ja mies, kun tällaista akkaa katsoo jne.), silti välillä on, että ei ole ketään, kenen kanssa keskustella ja kenenkään kanssa ei voi keskustella. ”Ei niiden kanssa voi enempää”. Mitä enempää? Sitä en ymmärrä, eikä siihen vastausta tule. Kuten ei tule noihin läheisyys-kysymyksiin. Ei niin minkäänlaista. Ihan kuin en olisi ikinä mitään kysynytkään. Tai sitten heitetään: ”mitä sinä oot tehnyt minulle”.

Tällaistako se on kaikilla, jotka kohtaavat parisuhteessaan pettämistä?  Joko petetyn roolissa tai sitten itse pettäjänä. Minä olen paljon lukenut, miten päästä pettämisestä yli. Ja joka paikassa sanotaan sitä, että parisuhteessa on jotain ongelmaa, jos pettämistä ilmenee. Tokikaan pettäminen ei ole mikään ratkaisu mihinkään. Eikä niitä ongelmia helpota. Pettäjän tulee ottaa täysi vastuu pettämisestään, eikä syyttää puolisoaan siitä. Mielestäni minä kyllä olen vastuun ottanut ja enemmänkin. Paljon enemmän, mitä minun olisi tarvinut ottaa. Ja pettämisestä ei voi selvitä, ellei petetty näe omaa osuuttaan tapahtumiin. En nyt todellakaan tarkoita sitä, että petetty aiheuttaisi sen pettämisen. Omassa tilanteessa tarkoitan sitä, että se miehen henkinen väkivalta (siksi minä sitä käytöstä nimitän, ja sitä se mielestäni aika vahvasti on) ja läheisyyden puute on ollut suurena vaikuttimena siihen, että on tapahtunut, mitä on tapahtunut. Arvostuksen puute. Ei mies minua koskaan ole rakastanut. Ei hän silloin vaatisi minua olemaan toisenlainen. Ei hän sanoisi minun olevan täysin väärä ihminen hänelle. Hän olisi kuunnellut minunkin tarpeita ja tehnyt jotain niiden eteen. Hän rakasti sitä, mitä hän minulta sai. Olen ollut täysin lammas. Aivan vietävissä ja käytettävissä. Ja olen edelleen.