Heippa vaan pitkästä aikaa. Viimeinen kuukausi on mennyt niin koulutohinoissa ja kotona arkea pyörittäessä, että ei ole paljon muuta kerennyt. Olen kyllä nauttinut koulusta. Kummallakin muksulla on kova uhma päällä ja tuntuu, että päivät on yhtä tappelua joka ikisestä asiasta. Välillä aamulla kyllä huokaisen helpotuksesta, kun saan painaa oven perässä kiinni ja muksut jää taistelemaan aamupalaa ja vaatteita isovanhempien kanssa. Enkä tunne edes mitään huono äiti -fiilistä siitä. Sitä vaan niin erilailla jaksaa niitä taisteluita, kun saa hetken olla omissa touhuissa muiden aikuisten seurassa. Vaikka se koulua on, silti siellä pystyy hengähtään. Asia on mielenkiintoista, mitä käydään läpi ja näin aikuisena opiskelu on aivan erilaista kuin nuorena. Sitä saapi istuskella ihan rauhassa kahvikupin kanssa ja porista rauhassa muiden aikuisten kanssa. Tähän mennessä koulu on ollut suht helppoa minulle, kun on tuttua asiaa. Pikkaisen meinaa jännittää tuleva työharjoittelu, joka on tammikuun alussa.
Muksut on suhtautunut kouluun aika hyvin. Isommalle taisi olla vaikeampi paikka. Nyt tuntuu, että arki alkaa asettua uomiinsa ja homma on selvä muksuillekin. Meillä on onneksi paljon etäpäiviä niin saan olla arkipäivisinkin lasten kanssa kotona. Miehelle koulun alku oli kova paikka, niinkuin olettaa saattoi. Kyseli, että olenko omaa elämää hommaamassa ja eipä hän taia kuulua sitten enää kuvioihin. Kyllähän siinä ajatuksessa saattaa totuudenjyväkin olla. Toisaalta voi taas miettiä suhteen laatua, jos tuollaisessa tilanteessa kokee olevansa uhattuna. Minun mielestä pitäisi päinvastoin kannustaa toista ja nähdä se hyvänä asiana. Tottakai käytiin läpi, keitä miehiä on ja ovatko perheellisiä jne. Ja se, millaisia naisia on, onko sexyjä.
Monenlaisia tilanteita on tässä kuukauden aikana kerennyt olla. Pari viikkoa oli jopa ihan mukavaa. Miehen kanssa juteltiin normaalisti ihan tavallisista jokapäiväisistä asioista ja välillä jopa naurettiin. Hetken oli taas tunne, että ehkä tämä tästä. Kunnes jokin taas vinksahti ykskaks yhtäkkiä ja entinen meno jatkuu. Minua ei tervehditä, heippoja ei sanota, pakollinen sanottava sanotaan yhden-kahden sanan lauseilla, jos ei eleillä pysty näyttämään, mitä tarkoittaa. Raivareita saadaan milloin mistäkin. Viikonloppuna mies oli pahalla päällä ja pienemmän pukemistaisteluissa tarrasi tätä tukasta kiinni ja räyhäsi, että ”vittu mitä paskasakkia tämä on”. Hän halusi ”oikean perheen eikä tällaista sairasta paskasakkia”. Tästähän minä suutuin ja puolestani ”tarrasin” (miehellä siis on parin millin sänki, ettei siitä voi edes kiinni ottaa) miestä tukasta ja sanoin, että antaa olla viimeisen kerran kun noin tekee. Tietenkään sekään ei miestä pysäyttänyt tai hetkauttanut millään tavalla, vaan minä sain siitä taas syytökset niskaani. Toisena päivänä mies astui ihan kunnolla varpaani päälle ja huomasi kyllä sen ja myös sen, että minulle kävi oikeasti kipeää. Mies ei reagoinut asiaan millään tavalla. Rupesin sitten miettimään, milloin mies olisi pyytänyt minulta anteeksi. Tai edes jollakin tavalla sanonut/osoittanut tehneensä tai käyttäytyneensä väärin tai huonosti. Eipä vaan tullut mieleen yhtään kertaa. Tokihan mies silloin, kun hakkasi ja potki sitten silitteli niitä mustelmia ja sanoi, että pahalta tuntuu, MUTTA ne jäljet ei ole mitään verrattuna siihen, kuinka pahalta hänestä tuntuu. Minusta tuo ei ole anteeksipyyntö. Se on kumma, miten kaikkeen käytökseen ja sanomisiin löytyy syyllinen muualta kuin itsestä. On mies sanonut, ettei haluaisi olla sellainen kuin on, mutta kun hänellä on niin rankkaa ja ihmiset on hänestä sellaisen tehnyt. Eiköhän se ole ihan jokaisen vastuulla se, millainen on ja miten käyttäytyy. Näin ainaki minä asian ajattelen. Jokaisella on mahdollisuus muuttaa käyttäytymistään, jos siihen tarvetta tuntee. Se sitten on asia aivan erikseen, tunteeko sitä tarvetta…
Vaikka on aivan mahtava asia, että isovanhemmat katsoo muksuja nyt niin tiesin, että jotain saikkausta siitä väkisinkin tulee. Ja tulihan siitä. Toinen vanhemmistani alkoi aika rankasti arvostelemaan minun huushollinpitoani. Kun on niin kauheen paskasta, enkä minä osaa huushollia hoitaa. Hänelle on todella tärkeää se, että paikat on tiptop järjestyksessä. Pari kertaa viikossa pitää imuroida ja pölyt pyyhkiä jne. jne. No, minulle riittää, että itsellä ja muksuilla on puhtaat vaatteet päällä ja huushollissa on sen verran siistiä, ettei täällä nyt paskasta kuitenkaan ole. Vaikka tavarat saattaa olla muksujen jäljiltä hujanhajan ja tiskit joskus tiskaamatta vaan niin ne saa ollakkin. Minä en siivoamisesta viitsi kauheaa stressiä ottaa, toisinkuin tämä vanhempani. Sitten ollaan pahalla päällä ja saa varpaillaan kulkea, ettei vaan sano/tee mitään väärää. Siinä suhteessa mies muistuttaa aika paljon tätä toista vanhempaani. Kuin myös mykkäkoulun pitämisessä ja lapsellisessa kiukuttelussa. Vanhempani kehtasi jopa väittää, ettei anoppi viitsi täällä käydä, kun täällä on niin paskaista. Appivanhemmat eivät ole kyläilijäsorttia ja satun kyllä tietämään, ettei hekään siivouksen suhteen ole kovin tarkkoja. Itkuksihan se meni minulla sitten, kun vanhempani lähtivät. Mies ei asiaan aluksi kauheasti kantaa ottanut, kyllä hän vähän vanhempaani ihmetteli. Illemmalla sitten sovin, että ystäväni tulee lastensa kanssa käymään niin siitähän mies innostui. Vanhempani kuulemma oli oikeassa, etten osaa huushollia hoitaa, kun kuuluuhan siihen hoitamiseen myös miehenkin hoitaminen. Minä en yhtään ajattele häntä, kun kutsun kaverini kylään ja en ajattele häntä ollenkaan, kun häntä ei sitten huomata. Ja se on siis todella harvinaista, että minulla kukaan käy kylässä tai minä käyn missään, kun mies on kotona. Juurikin tuosta syystä, että se on häneltä sitten pois. Ja se hänen hoitaminen muuten, hän ei ymmärrä sitä, miksen voi ottaa häneltä suihin vaikka joka ilta, kun eihän se minulta ole millään lailla pois. Onko se sitten häneltä jollakin tapaa pois, jos hän antaa minulle sellaista läheisyyttä, mitä minä kaipaan? Mutta itsehän minä olen sen aiheuttanut, ettei hän uskalla minuun koskea. Kun eihän minuun saa koskea, kun suutun siitä aina. No perhana vie, suutunhan minä, jos se koskeminen käsittää vain ja ainoastaan tissit ja alapään. Ja miehelle olen tehnyt selväksi, että koske välillä jonnekkin muualle. Mutta ei. Onko se oikeasti häneltä pois, jos hän joskus halaisi minua? Tai ottaisi kainaloon tv:tä katsellessa ilman, että ajatuksena on, että vetkutappa vehjettä samalla. Me siis katsotaan telkkaria sohvan eri päädyissä, miehellä toisessa kädessä kännykkä ja toinen käsi housuissa. Joskus jopa vehje kaivettuna esiin ja sitä silitellään siinä. Hyi yäk. Ja minä en edes muista, milloin me oltaisiin viimeksi suudeltu. Tai edes pussattu. Vaikka seksiä on harrastettu ja suihin on pitänyt ottaa, mutta suudeltu me ei olla. Minun läheisyydenkaipuu on noussut taas aivan uusiin sfääreihin. Onneksi on nuo muksut, joita halata ja pussailla. Ja kissat. Muutenkai sitä tulisi ihan hulluksi.
Koulu on vaatinut sen, että on tullut tarkasteltua taas omaa itseä kriittisesti. Paljon olen mielessäni käynyt elämää ja sen tapahtumia läpi. Mm. exäni ja ex-parhaimpien ystävien pettämisiä ja jättämisiä. Kiinnostaisi kyllä tietää, mikä siihen on johtanut. Koskaan siihen ei mitään syytä ole tullut. Viikon päästä ensimmäisestä (minun tietooni tulleesta) pettämisestä jätkä jo sanoi, että anna olla, kun on vanha asia. Ja minä tyhmä annoin olla. Kyllä hän pääsi helpolla. Minä olen kärsinyt nahoissani omasta väärinteostani jo kaksi vuotta, lähes päivittäin. Alkaa vain tuntua, että en kai minäkään niin paha ihminen voi olla, että minun pitää joka ikinen päivä ottaa vastaan toisen vihaa ja pahaa oloa. Kyllä kai se jossain alkaa toisellakin se vastuu omista tunteista ja käytöksestä. Ja sen käytöksen vuoksi minä kuljen varpaillani ja teen asiat toisen mieliksi, etten vaan jälleen kerran saa haukkuja ja syytöksiä niskaani. Kyllä minulla olisi elämässä, parisuhteessa ja vanhempana paljon enemmän annettavaa. Minua inhottaa se, että en voi olla lapsilleni sellainen vanhempi kuin haluaisin olla. Minä en saisi ottaa lapsia syliin ja lohduttaa. Varsinkaan silloin, kun mies on asiassa jollakin tapaa osallinen. Ymmärrän kyllä hänen näkökannan asiassa, että hän komentaa tms. niin lopputulos on se, että lapsi tulee minulle itkemään. Tällöinhän minä olen tavallaan lapsen puolella. Mutta se, miten sen komentamisen hoitaa, on jälleen kerran asia, mitä ehkä voisi miettiä. Jos se on juurikin sitä tukasta tarraamista, huutamista ja haukkumista niin en yhtään ihmettele, että lapset tulee minulta lohtua hakemaan. Mies on sanonut muksuja saatanan elukaksi, kusipääksi yms. Uhkailee jatkuvasti milloin milläkin, pimeään kellariin laittamisella ikiajoiksi, liiteriin yöksi viemisellä tms. Tässä yksi päivä kävin muksujen kanssa omilla asioillani ja sitten haettiin mies töistä. Pienempi nukahti autoon. Mies suunnitteli kahdessa kaupassa käyntiä ja, että oltaisiin haettu valmista ruokaa. Kaupan pihassa tarkoitus oli, että minä jään pienemmän kanssa autoon ja mies menee isomman kanssa kauppaan. No, isompi ei halunnutkaan lähteä, häntä väsytti ja oli nälkä. Tästä mies suuttui, hyppäsi autoon. ”Mennään perkele sitten kotiin syömään vittu kaurapuuroa ja saatana vettä juomaan”. Ja niin me sitten mentiin kotiin, kaikki kauppa-asiat jäi hoitamatta. Muksu itki, kun olisi sitä valmista ruokaa halunnut ja mies vielä ruokapöydässä räkytti, kun olisi vaikka mitä herkkuja, kun muksu olisi lähtenyt kauppaan mukaan. Meni muksu sitten pilaamaan sen. Siis oikeasti, aikuinen mies kiukuttelee kuin pikkulapsi 5-vuotiaalle! Ei mennyt homma hänen mielensä mukaan niin siitä saa kärsiä kaikki. Ja kun kaikki pitää ottaa niin henkilökohtaisesti, hänestä ei tykätä ja häntä ei uskota. Hohhoijakkaa…
Niin se vaan joulukuu tekee tuloaan. Oli puhe lasten kanssa, että tänään kaivetaan jouluvalot esiin ja laitellaan paikalleen. Mukavasti piristää näin pimeän ja synkän keskellä. Siis tuumasta toimeen… Oikein mukavaa joulunalusaikaa kaikille!