Sieltä se vain lokakuukin tuli jo. Kyllä tämä syksy on mennyt nopeaa. Kelit on huomattavasti jähtynyt, mutta ei onneksi semmosia synkkiä ja märkiä päiviä ole ollut kuin muutama. Pihallakin on pystynyt olemaan, kunhan vain muistaa pukea tarpeeksi. Tuntuu jotenkin niin vaikealta kesän jäliltä taas miettiä, mitä sitä tarvii päällensä 😀
Vähiin käy ”lomapäivät” ennenkuin opiskelut alkaa. Ensi viikon maanantaina sitä saakin vetästä repun selkään ja lähteä opintielle 😀 Pienoista haikeutta oli kyllä ilmassa tänään, kun mahdollisesti viimeistä kertaa muksujen kanssa perhekerhoilemassa käytiin. Jos vain etäpäivä sattuu keskiviikolle, ihan varmasti pitää kerhoon mennä, sen verran olennainen osa se on meidän eloa vuosikaudet nyt ollut. Ihan hirveästi ei nyt jännitä koulun alkaminen, muksujen suhtautuminen siihen enemmänkin. Lähinnä pinnalla on haikeus siitä, että tämä elämänvaihe tulee nyt päätökseen. Pinnan alla kytee kova vauvakuume ja jonkun kerran mielessä on käynyt, että jos asiat olisi toisin, minullakin se kolmas lapsi nyt varmasti olisi. Se oma tekonihan tähän asiaan on vaikuttanut, mutta on sillä parisuhteen toisellakin osapuolella osansa asiaan. Pikkuhiljaa täytyy alkaa hyväksyä se tosiasia, että minun vauvat on tässä. Pahaa se tekee. Vanhahan sitä ei vielä koulun päätyttyäkään ole, mutta ehkä paras kun asennoituu noin, niin ei ainakaan elättele turhia toiveita. Tämä parisuhde tuskin tästä tulee muuttumaan, enkä minä halua tähän enää yhtään syytöntä kärsimään. Voihan se olla, että koulun päätyttyä minulla ei parisuhdetta enää ole. Sen aika näyttää. Vahvasti alkaa olo vain olla sellainen, että voimavaroja tässä kerätään siihen suurimpaan koitukseen. Pikkuhiljaa omaa taloutta kuntoon ja sijaa työelämässä hakemaan ja muutenkin omaa henkistä vahvuutta koitan kasvattaa. Kovaa itsetutkiskelua asia on vaatinut ja tulee vaatimaan edelleen. Nyt kuitenki alkaa hahmottua se kuva, kuka minä olen ja mitä haluan ja ennenkaikkea, mitä minun ei tarvitse sietää. Enkä minä mikään hullu tai kieroonkasvanut ole, kun niin ajattelen.
Eilen illalla kävi taas niin selväksi se ”kaava”, minkä mukaan tässä parisuhteessa mennään (varsinkin iltaisin). Ollaan koko sakki oltu flunssassa, minulla varsinkin tosi kova flunssa ollut. Toista viikkoa nenä vuotaa ja tuntuu, että saa yskiä keuhkot pihalle. Kurkku ja kaikki lihakset yskimisestä kipeänä. No, mies on ”pussailua” (suihinottoa) vailla. Kun ei sitä kukaan ole huomannut pitkään aikaan (edellisestä kerrasta taitaa olla peräti viikko) ja olisi niin ihana olla hetken onnellinen ja ruikuti ruikuti. No, tottakai tämä lammas tekee, mitä käsketään. Sitten alkaa se: ”kenen p***ua pussailisit yhdestä leffasta”. Vastasin, etten kenenkään. Mies: ”mutta jos ois pakko”. Minä: ”en kenenkään”. Mies: ”mutta jos ois pakko, jos kuolis, jos ei pussailis”. Minä: ”en kenenkään”. Mies: ”ai sinä sitte antaisit ampua minut. Niin vähän minä merkkaan…” Minä: ”no, sellaista tilannetta ei taia kuitenkaan eteen tulla”. Mies: ”kyllä susta on tullut vitun tylsä. Heti, kun narahdit pettämisestä kiinni, susta tuli noin vitun tylsä. Sait omat tarpees tyydytettyä niin muuta sitten ei tarvikkaan. Eikö se oo aika saatanan sairasta, pitää sitten käydä jossain muualla hoitaan tarpeet”. Minä jätin koko homman siihen niin mies jatkoi räkytystä ja kuitenki oli vailla, että homma hoidetaan loppuun. Sitten hän ”pakkaa kamppeet ja painuu vittuun täältä”. No, mies sai tarpeensa tyydytettyä ja kamppeet on edelleen täällä. Just puhelin piippasi viestiä, että suihinotto ois kiva illalla saada. Niin, että kenen tarpeista tässä parisuhteessa oli kyse. Näin kirjoitettuna ei ehkä kuullosta miltään tuo keskustelu ja tilanne, mutta voin kertoa, että se oli hyvin ahdistava. Ja kun se toistuu illasta toiseen. Ennen annoin periksi ja myönnyin miehen höpötyksiin, fantasiaahan se vain. Fantasiat on ok, jos ne ei hallitse koko elämää. Entä minun onnellisuus? Minun onnellisuuden ja läheisyydentarpeet ei tyydyty ottamalla mieheltä suihin ja puhumalla p***unnuolennasta tai muiden ukkojen vehkeistä. Onko se mieheltä pois, jos hän näkisi tämän puolen asiasta ja tekisi jotain sen eteen? Ilmeisesti on, kun ei sellaiseen kykene.
Muutenkin alkaa niin väsyttää jatkuva vittuileva ja suunsoittava puhetyyli. En jaksa enää kulkea varpaillani, ettei vain tule mitään sanomista mistään. Pelätä lastenkin puolesta ettei tule ”turhia kohtauksia”. Käytiin tuossa saunassa yksi päivä ja isompi muksu ei tykkää yhtään hiustenpesusta. Pelkää, että vettä menee silmiin ja korviin. Minä yleensä sitten pesen hänen hiukset. Mies ei sitten malttanut odottaa, että muksu saa itse kasteltua varovasti suihkun alla hiuksiaan ja otti suihkun ja suihkautti suoraan toisen naamaan sitä vettä. Itkuhan siitä tuli ja sitähän mies ei kestä yhtään. ”Kyllä te ootte niin saatanan kummallista sakkia. Paskasena pitäisi kulkea. Sano sille, että on hiljaa (minun tehtävä sitten on hiljentää muksut), meillä oli niin kivaa, nyt pilasit kivan illan. Mitä lie vaurioita tuo on saanut sen sun tekos takia”. Minun puolesta teettääköön kaikki mahdolliset testit tuolla muksulla ja selvittäköön, mikä siinä on ”vikana” ja miten se johtuu minun teostani. Vahvasti voisin väittää, että jos muksussa on jotain ”vikaa”, se johtuu yksinomaan tämän perheen perheenjäsenten keskinäisestä kommunikaatiosta ja käyttäytymisestä toisia kohtaan (jo sen lapsen ollessa mahassa). Ja ehkä sitä ”vikaa” voisi katsoa sieltä tilanteiden toisen osapuolen päästä. Ei minun iltani ainakaan ollut pilalla, mutta jos hänen iltansa oli pilalla niin olkoon. En minä eikä kyllä muksutkaan siihen syyllisiä olla. Sitä se nyt vain sattuu lapsiperheessä olemaan. Niinkuin myös sitä, että lapset ei kuuntele eikä tottele, ne tappelee, ne huutaa, ne itkee. Mutta tässä perheessä ne ei vain tottele isiä eikä kuuntele, jotain vikaahan niissä on. Ja minun pitää taas olla se, joka lapsille sanoo ja hiljentää ne, kun ei ne isiä tottele ollenkaan. Mistähän tuo lie johtuisi? Siitä, mitä minä olen tehnyt varmaan…
Pitäisi tässä lähteä kaupassa käymään ja vähän järkkäillä tätä huushollia. Kai tämä on jotain raskausaikana olevaan pesänrakennusviettiin verrattavissa olevaa käyttäytymistä tämä huushollin järkkäys ja asioiden kuntoon hoitaminen 😀 Tuntuu, ehkä helpommalta lähteä kouluun, kun tietää, että hommat on kotona järjestyksessä. Tavarat löytyy sieltä, mistä pitääkin, eikä lasten tai isovanhempien tarvitse niitä hakea. Arki on ehkä sujuvampaa, kun asiat on järjestyksessä. Se säästää myös omaa vaivaa, kun kotona koulun jälkeen touhuaa. Jostain pitäisi vielä järjestää aikaa niille koulutehtäville, joita tiedän tulevan paljon. Siis oikeasti paljon. Pitää koittaa panostaa mahdollisimman paljon oppitunteihin ja työharjotteluihin, ne antaa hyvät eväät kirjallisille tehtäville. Mutta nyt kauppaan… Voipi olla, että blogiin kirjoittelu jää vähemmälle, mutta yritän tännekkin kuulumisia silloin tällöin päivittää. Liekkö ne ketään kiinnostaa, mutta tuleepahan itselle ”päiväkirjaa” kirjoitettua 😀 On tästä kovasti ollut apua. Nyt kun lueskelee noita ensimmäisiä kirjoituksia, tajuaa sen sekasorron ja hädän, mikä itsellä ja omissa ajatuksissa on ollut. Kehitys tähän tilanteeseen on valtava ja toivon mukaan kehitystä tulee vielä olemaan. Oikein mukavaa syksynjatkoa kaikille! Seuraavan kerran palaan varmaan opiskelujen merkeissä asiaan 🙂