Heippa vaan pitkästä aikaa! Kevät on jo edennyt pitkälle. Ihania aurinkoisia päiviä on ollut. Pari päivää olen katsellut, kun västäräkki käy pihalla. Västäräkistä vähäsen, eikös se niin ollut. Kesän siis pitäisi olla lähellä… Kesällä alkaakin sitten seuraava työharjoittelu. Pikkasen alkaa jännittää, tulee olemaan minulle aivan uusi aluevaltaus. Kauhean nopeaa on tämä kevättalvi mennyt, ihan huomaamatta. Noo, on tässä onneksi vielä reilu kuukausi ennenkuin harjoittelu alkaa.
Kotona kaikki on kuin ennenkin, ei muutosta suuntaan eikä toiseen. Samat temput ja sama katkera ruikutusvirsi jatkuu. Elämä on paskaa, ihan hukkaanheitettyä, hänestä ei tykkää kukaan, kaikki inhoaa, paska perhe jne. Ja sitten on se toinen ääripää… Pahaa tekee lasten puolesta. Viime talvi on kyllä ollut yhtä lahjontaa miehen puolelta. Muksut saa melkein joka viikko jonkun uuden lelun. Leikkuja on joka helkkarin nurkka täynnä, eikä ne sitten jaksa edes kiinnostaa. Mies haluaa hyvittää, kun hänellä on niin raskasta ja siitä lapset joutuu kärsimään. Eli kaikki se raskaus ja kärsiminen johtuu minusta. Sitten, kun lapset kiukuttelee, tulee saarna, kun mitään ei kunnioiteta eikä arvosteta. Siis oikeasti, 3- ja 5-vuotiaat elää niin hetkessä, ei he osaa ajatella, että olenpa nyt väsyneenä tai nälkäisenä kiukuttelematta kun sain uuden lelun. Ja vielä se, että ”ootte niinkuin äitinne”. Muksut on vammaisia ja kusipäitä jne. On se kuiteski hyvä, että tässä huushollissa on yksi täydellinen, jolla on vara sanoa, mitä muut ovat. Ärsyttää aivan suunnattomasti! Muutenkin ärsyttää tuo miehen kielenkäyttö ja suhtautuminen kaikkeen. Koko kaupunki on täynnä sairaita, kusipäitä tai sairaita kusipäitä ihmisiä. Joku ajaa autolla lujaa niin on kusipää. Joku ajaa liian hiljaa, on kusipää. Teki mitä tahansa miehen mielestä kummallista/outoa/ärsyttävää/hänen ymmärryksensä ylittävää, on kusipää tai sairas, kaheli tms. Ostin eilen kaupasta sitruunoita yms. kun hoksasin, että simahan pitää tekaista. Miehelle näytin niitä, niin miehen kommentti oli: ”minkä helvetin takia sä noita ostit?” En tiedä, tajuaako tuosta pointin, mitä koitan ajaa takaa. Mutta siis jos kaikki keskustelu on tuollaista. Ei voi vain asiallisesti kysäistä, että miksi ostit tai kun kuitenkin tuntui tajuavan, mitä varten niitä ostin, niin sanoa vaikka, että ai niin, sehän on vappu kohta tms. Lapsi kaatuu pihalla, miehen reaktio on: ”mikä saatana siellä nyt taas on? Jos ei huuto/kiukuttelu/tappelu lopu, pitäisi piekseä hengiltä, sulkea pimeään kellariin, viedä jääkylmän suihkun alle” jne. Oli riita mikä tahansa, asiat kääntyy aivan päälaelleen. Mies haluaa suihinottoa, en anna, minä olen se joka haastaa riitaa. Hän räkyttää ja lopuksi kääntää selän. Mullistelee ja mällistelee pari päivää ja sitten kysyy, vieläkö minä olen hänelle pahana. Siis että kuka ja mitä?!!! Enkä minä jaksa enää miettiä/pelätä, millä tuulella mies minäkin päivänä sattuu olemaan. Tänään tuli mieheltä taas viestiä, kun oli nähnyt sen yhden jossain. Sitten pelko päällä, että millä tuulella tulee töistä kotiin. Vaihtoehdot on, räyhäämistä ja räkyttämistä tai minulle ei puhuta, ei tervehditä, mullistellaan ja mulkoillaan vain. Tänään arpa osui jälkimmäiseen. Kyllä aivan varmasti tulee asiat mieleen, kun sen ihmisen näkee, mutta siis oikeasti. Ajatteliko hän noin käyttäytyä koko loppuelämänsä, jos tässä yhdessä eteenpäin mennään. Kuitenkin asiaa on käsitelty jo 2,5 vuotta. Se on aika surullista, ettei toinen itselleen apua hae eikä apua ota vastaan. Rajallinen se on minunkin kapasiteetti jaksamisen ja kestämisen suhteen. Ja lapset kärsii siinä sivussa.
Paljon on tullut taas omaa elämää ja tekoja pohdittua viime aikoina. Liekkö vaikutusta tulevalla syntymäpäivällä. Pyöreät luvut tärähtää mittariin ja oikeasti pahaa tekee. Hetkittäin olen tuntenut, jopa katkeruuden tunteita siitä, että tämä elämä ei todellakaan ole ollut sitä, mitä olisin sen toivonut olevan. Minkähänlaista elämäni olisi, jos olisin ollut jonkun toisen kanssa? En minä mitään pumpulia ja ruusulinnoja unelmoi. Tätä ihan tavallista arkea, mitä se on tähänkin asti ollut. Erona vain se, että puoliso arvostaa ja kunnioittaa minua ja minun tarpeita. Ja päinvastoin. Toisella olisi halua kehittää parisuhdetta ja puhua vaikeistakin tilanteista. Oli se vika sitten kummassa tahansa. Olisiko minulla se kolmas lapsi, mistä edelleen epätoivoisesti haaveilen. Jos otan eron, löydänkö enää koskaan ketään? Saanko sitä kolmatta lasta? Vanha tuttu epävarmuus omaa itseä ja olemusta kohtaan nostaa päätään. Mitä minussa olisi sellaista, että joku minusta muka kiinnostuisi? Yhtään ei auta exän ja nyxän temput. Exä petti alusta loppuun, nykyiselle minä olen riippuvuuden kohde. Tai en ehkä edes kohde, vain väline. Voiko minusta joku joskus oikeasti kiinnostua? Miehen luettelemat viat kummittelee päässä, ei minusta kukaan ns. normaali tule kiinnostumaan. Onneksi minulla tällä hetkellä on muutama todella hyvä ystävä, jotka eivät varmasti puukota selkään. Sen suhteen koen olevani rikas. Paljon olen ympärilleni vuosien varrella ihmisiä haalinut, jotka tarpeen tullen käyttävät hyväksi/puukottavat selkään. Mutta ei se auta kuin mennä eteenpäin ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Joskus olen epätoivossani jopa harkinnut käyttäväni ennustajan palveluita 😀 Liekkö niissä mitään taikaa on…
Tällainen pikainen vuodatus tällä kertaa. Pienoista katkeruutta itselläkin ilmassa, mutta pantaneen sen ikäkriisin piikkiin 😀 Jospa tämä tästä helpottaa, kun se väistämätön eteen tulee…