Huhtikuukin alkaa olla lopuillaan. Todella nopeaa on kyllä aika mennyt. Lumet on sulanut kokonaan ja nättejä aurinkoisia päiviä on ollut. Kevät on ihanaa aikaa, kun luonto herää ja synkän talven jälkeen kaikki alkaa näyttää kauniilta. Ajatukset on jo tulevassa kesässä. Pihaa on haravoitu ja kasvimaan kimpussa olin tänään. Pikkuhiljaa sinne voisi jo siemeniä käydä kylvämässä ja sitten vain seurata sitä kasvun ihmettä ja nautiskella sadosta. Syksyllä laitoin yhden kukkapenkin uuteen uskoon ja nyt olen jännännyt, mitä sieltä nousee vai nouseeko mitään 😀 Ja kyllähän sieltä nousee juuri sitä, mitä pitääkin. Kesän aikana saisi lisäillä sinne joitakin kukkia. Mielenkiinnolla odotan myös, ovatko viime keväänä istutetut omenapuuntaimet selvinnyt ekasta talvesta.
Viime aikoina on tullut tänne kirjoiteltua oikeastaan aina vain jonkin riidan tms jälkeen, joten tekstikin on sen mukaista. Nyt muutaman päivän on ollut vähän seesteisempää, joten on saanut ”rauhassa” pohdiskella tätä elämää. Se on jännä, miten ne pienet hyvät hetket saa ajattelemaan, että ehkä tämä tästä. Ehkä mieskin tajuaa oman käytöksensä ja on valmis muuttamaan sitä. Ehkä mieskin ymmärtää minun näkemykseni asioista, kuuntelee minua ja ottaa minunkin tarpeet ja tunteet huomioon. Sitten tulee jokin pienikin asia, joka palauttaa taas maan pinnalle. Se voi olla joku aivan pieni sana, ele tai teko. Jotenkin mieli työntää ne kaikki jonnekkin taka-alalle silloin, kun on rauhallisempaa ja saa uskomaan siihen,että asiat muuttuu paremmiksi. Kuitenkin ne pienet sanat tai teot iskee sen ahdistuksen ja pahan olon päälle. Ei tämä muutu, ei vaikka kuinka toivoisi. Ja mitä ne hyvät hetketkin on? Sitä, että mies sattuu olemaan hyvällä tuulella. Sillä ei siltikään ole mitään tekemistä minun tarpeiden tai tunteiden kanssa, eihän niitä tässä suhteessa saa olla, hänelle kaikki on sallittua. Miten voi yhden ihmisen tunteet vaikuttaa koko parisuhteeseen ja perhe-elämään… Minulla on oikeasti paha olla tässä suhteessa ja se ei siitä miksikään muutu. Pahasti minäkin olen tehnyt miestä kohtaan ja hänellä on siitä iso työ päästä yli, jos koskaan pääsee. Minä kadun tekoani ja antaisin mitä vain, jos saisin sen tekemättömäksi. Mies puolestaan ei näe tai koe tehneensä mitään väärää ja vaikka olisikin tehnyt, hänelle on ollut oikeus, koska minä olen tehnyt jotain tai minä olen sellainen tai tällainen. Ei siis mitään anteeksipyydettävää eikä mitään, mitä katua. Tiedän, että tulee olemaan iso työ työstää tämä kaikki joskus aikanaan ja selvittää itselle, kuka oikeasti on ja mitä haluaa, mikä on oikein ja väärin, opetella toimimaan parisuhteessa eri lailla (olemaan mielistelemättä ja alistumatta) ja ylipäänsä opetella erilaisia ihmissuhteita, sellaisia tasa-arvoisia, toisia kunnioittavia.
Ollaan tässä pettämiskriisissä ilmeisesti päästy siihen vaiheeseen, että enää ei käydä jatkuvasti läpi, mitä, missä, milloin, kenen kanssa, kaikki yksityiskohdat, vaan nyt käsitellään meidän ”parisuhdetta”. Puoltoista vuotta siihen meni. Hyvältä tilanne ei näytä siltikään juurikaan noiden edellisessä kappaleessa kertomieni asioiden vuoksi. Minä olen kaiken pahan alku ja juuri ja siitä ei mihinkään päästä. Minä olen omasta elämästäni teoillani tehnyt sellaista kuin se on, oli mies tiennyt asiasta tai ei (ja ilmeisesti jo ennen mitään tekoja). Suutuspäissäni olenkin miehelle sanonut, että ei hän minua rakasta, tuo jalkoväli se on, mitä mies rakastaa. Rumasti on sanottu, mutta siltä minusta tuntuu. Eikä se asia nätimmin kertomalla mene perille. Eikä näy rumastikaan kertomalla kyllä menevän. Nyt asia on käännetty niin, että minä rakastan miehessä vain sitä, mikä hänellä roikkuu siellä jalkovälissä. Ei oikeasti tiedä, itkeäkö vai nauraako. Viimeisimmän ”keskustelun” aikana ”sovittiin” miehen kanssa, että koska mies ei voi minua koskea, me ei voida harrastaa seksiä. Minä en anna itseäni miehen käytettäväksi, miehen tarpeita varten. Reilu kaksi viikkoa tässä on menty ja tiukkaa tuntuu tekevän. Minkäänlaista kosketusta ja läheisyyttä ei ole ollut. Silti mies kiukuttelee milloin mistäkin. Milloin olen ollut liian kauan koneella, milloin nukahtanut ennen häntä (vaikka tosiasia on, että mies on nukahtanut ensin ja kohta herännyt, jolloin minäkin olen nukahtanut), milloin hän on nukahtanut ensin jne. jne. Mies on keskellä yötä lähtenyt taas vessaan kiroileen, suihkuttamaan vettä ympäriinsä (aamuksi valmiiksi katsomani vaatteet oli litimärät lattialla), möykän kanssa kantanut petikamppeensa muksujen huoneen lattialle jne. Viimeisimmän keskustelun aikana tuli sitten painittua taas ihan kunnolla. Ensin mies ei päästänyt minua ylhäältä alakertaan, sitten kun päästi, tuli perässä ja räkytti ja räkytti. Minä valvotan häntä, vaikka pyysin menemään nukkumaan ja minä menen alas, että hän pääsee rauhassa nukkumaan. Kun se ei auttanut, aloin vetää takkia päälle, että lähden johonkin. Ei se riita muuten pääty koskaan. No, painittiin sitten ihan kunnolla, kun mies ei minua päästänyt lähtemään. Kun ei minua sellaisessa mielentilassa voi päästää mihinkään, ei tiedä, mitä teen itselleni. Minua pitää suojella itseltäni. Ambulanssia, poliisia ja vanhempiamme oli soittamassa, että hoidetaan minut hoitoon. Voi luoja mitä paskaa. Se on uskomaton, miten asiat voi kääntää päälaelleen. Itseltäni suojella, voi luoja! Nyt sitten on menossa taas marttyyrivaihe. ”Kukaan ei tykkää musta, mä oon ruma, läski, kukaan akka ei nussis mun kans, kun kuolema korjais…” Voi huokaus, mikä se ikä olikaan? Tuntuu, että sitä on naimisissa uhma/teini-ikäisen kanssa. Ja minä muka olen se lapsellinen. Hakisi hyvä ihminen apua itselleen, minä en häntä voi parantaa. Varsinkaan kun hän ei sitä itse edes halua. Onhan hänellä kunnon ässä hihassa, minkä vetää aina sopivalla hetkellä. Joku asia, millä hakea sääliä ja huomiota muilta ihmisiltä (mm. siltä naikkoselta. Kuulemma samanlaisia viestejä laittaa hänellekkin. Saas nähdä, kuin kauan nainen jaksaa niihin vastailla…).
Niin se vaan on, että oma elämä alkaa päivä päivältä houkuttaa enemmän. Semmoinen elämä, jossa ei koko ajan ole tilivelvollinen joka ikisestä liikusta jollekkin. Sellainen, jossa ei koko ajan tarvitse olla tavoitettavissa/käytettävissä. Sellainen, jossa ei joka päivä tarvitse kuunnella räkytystä milloin mistäkin minussa olevasta viasta, asiasta jonka olen tehnyt väärin, en heti vastannut puhelimeen, joku on tehnyt jotakin ja minä saan paskan niskaan, kun perustelen muiden tekemisiä tai sanon oman mielipiteen niistä tms. Ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä, jos lähtee pitämään hauskaa, joko lasten kanssa tai ilman. Voisi hetken mielijohteesta vaikka hypätä autoon ja hurauttaa toiseen kaupunkiin shoppaileen, kylästeleen tai jopa yökyläileen. Saisi illalla lasten mentyä nukkumaan istua ihan rauhassa vaikka koneella tai katsoa jotain leffaa. Mennä nukkumaan juuri silloin, kun itsestä silloin tuntuu. Olla joskus oikeasti yksin kotona, kun lapset on isällään tms. Olla iloinen, kun siltä tuntuu tai vaikka kiukutella, kun kiukuttaa. Olla lasten kanssa omana itsenä, eikä hillitä omaa tai lasten käytöstä raivokohtausten pelossa. En sitten tiedä, olisiko se elämä yksin niin auvoista, kuin nyt voisi kuvitella. Kyllähän siitä arjesta toinen aikuinen puuttuu. Vaan toisaalta, aika paljon yksin minä nuo muksut ja kodin hoidan nytkin. Yksin minä laitan nukkumaan jne. vaikka mies vieressä koneella istuisi. Minä lapset puen, kun johonkin lähdetään. Minä heräilen öisin muksujen kanssa ja ne aamut on sormin laskettavissa, kun olen saanut nukkua pitempään. Vaikka parisuhteessa olen, mitään hellyyttä ja läheisyyttä meillä ei ole, joten sitäkään ei niin osaisi olla vailla. Seksistä puhumattakaan. Taloudellisesti se tulisi olemaan tiukkaa, vaan en minä mitään suuria ole vailla. Melko nuuka olen luonteeltani ja pystyn kyllä säästeliäästi elämään. Työkuviot pitäisi vaan alkaa miettiä. Se kai se suurin muutos siinä asiassa olisi. Tähän asti, kun olen kotona vain ollut ja hoitanut muksuja. Pahalta kyllä tuntuisi laittaa heidät hoitoon, kun tämä arki tässä sujuu ja kerhot on tullut tutuksi.