Talo elää tavallaan ja vieraat kulkee ajallaan. Näinhän se menee. Pistipä tuossa suoraan sanottuna taas vituttamaan miehen kommentit, niin oli aivan pakko tulla avautumaan. Mikä siinä on, että kylässä tai vieraiden meillä kyläillessä sitä osataan kyllä toimia käytöksen kultaisten sääntöjen mukaan, mutta oman perheen kesken voi elää miten huvittaa. Onko se näin joka perheessä? Tottakai omalla sakilla voi olla vapaammin ja rennommin, mutta pitäisi se silti joku kunnioitus olla niitä kanssaeläjiä kohtaan.
Se asia, mikä pisti niin kiehuttamaan oli se, kun tein tuossa ruokaa. Tein jauhelihakeittoa ja kävin omasta maasta hakemassa potut. Ajattelin, että en viitti noita kuoria alkaa jyrsiä irti, harjaan vain kunnolla ne ja paloittelen kattilaan. Saahan ne sitten nyittyä irti, jos häirihtee. Minä syön kuorine päivineen. Näin toimin viime viikollakin tehdessäni nakkikeittoa. Mies tuossa aiemmin kävi (ties monetta kertaa) kotona ja puhelin siinä, että pitää kohta alkaa ruoanlaittoon. Mies ei siihen virkannu mitään. No, puolta tuntia ennen, kun mies pääsee kotiin, soittaa (ties monetta kertaa taas) ja kyselee, että kai minä nyt kuorin ne perunat. Viimeksi kun oli niin paskaa nakkikeittoa, kun oli ne kuoret siinä. Sanoin, että potut on jo kattilassa kuorien kera. ”Vituksi meni sekin ruoka sitten, paskaa ruokaa.” :surprise: Ja ylimääräistä työtä tulee, kun nykkii ne kuoret pois. No, tätäkään asiaa ei voinut sitten asiallisemmin ilmoittaa. Ei edes silloin viime viikolla maininnut mitään, kun sitä paskanakkikeittoa joutui väkisin syömään. Eikä tänään, kun ruoanlaitosta puhuin. Ehkä minä olen taas herkkis ja otan itteeni, vaan sen voin sanoa, jos minä oisin kotonani noin sanonut, meillä ei olisi tehty ruokaa moneen kuukauteen + mykkäkoulu päälle. Mitä minä teen? Alan nykkiä niitä perkeleen kuoria niistä potunpalasista kiehuvasta kattilasta ja hymyssä suin tarjoilen herralle evään. Minähän se siitä haukut olisin saanut, jos olisin loukkaantumaan mennyt.
Eilen illalla meidän uhmis suuttui jostakin ja heittäytyi lattialle kopsauttaen pään lattiaan. Itkuhan siitä tuli. Isin kommentti oli: ”tollo kusipää”. Ja sitten alkoi saarna: ”yhteiskunnassa ja maailmassa on sääntöjä ja kun niitä noudattaa, kaikki menee hyvin eikä tule turhia itkuja…” Tämä oli siis tarkoitettu vittuiluna minulle lasten kautta. Ensimmäinen kommentti taas oli osoitus miehen omasta lapsellisuudesta ja kyvyttömyydestä ottaa huomioon toisen tunteet. Se on kumma, että joillakin on oikeus päästellä suustaan mitä sattuu pahoittelematta asiaa ja pyytelemättä anteeksi. Eihän hän omasta mielestään edes mitään väärää ole tehnyt/sanonut. Muuthan ne ovat syypäitä siihen.
Muutenki niin ärsyttää välillä jonku ihmisen sikailu täällä. En minäkään mikään tiukkapipo ole, kyllä minuunki pieruhuumori uppoaa. Rajansa kuitenki kaikella. Jos ruokapöydässä aletaan piereskeleen ja röyhtäileen ja tehdään oikein show siitä, niin se menee minun ällötyskynnyksen yli. Siihen vielä niistetään ilman paperia tai edes sitä käden laittamista nenän eteen, niin hyi hitto. Siinä jo Viivin ja Wagnerin sikailut jää kakkoseksi. Opetappa siinä sitten lapsille käytöstapoja. Näin meidän perheessä ruokaillaan. Huomautappa taas asiasta, vastaus on: ”olisit sinäki joskus hyvällä päällä. Aina pahalla päällä ja naama nurinpäin.” Nykyään vielä: ”olisit tyytyväinen, kun saat tässä olla ja elää.”
Aikanaan mies on minun vaatteistani pitänyt kauhean elämän, kun niitä pidetään missä sattuu. Siivoillut niitä sitten ”omille paikoille”. Minulla vaan ei ole mitään käsitystä, mikä se oikea paikka on. Kiva niitä sitten etsiä. Nykyään minun vaatteet/tavarat on ja pysyy omilla paikoillaan. Herran vaatteet sen sijaan on, yläkerran lattialla, keskikerroksen lattialla, kellarin lattialla, tuoleilla, joskus jopa pöydillä. Siis juuri siinä, mihin ne milloinkin satutaan riisumaan. Ja minä taas pysyn hiljaa. Ja minkä helkkarin takia niitä v***n korvapuikkoja ei voi laittaa roskiin, vaan ne jätetään lojumaan pöydille. Kiva kaivella lapsen suusta jotain käytettyjä korvapuikkoja. Yäk!
Tällainen avautuminen tällä kertaa. Piti vähän päästellä höyryjä. Kohta onneksi on jooga, hetki omaa aikaa…