Minä olen aina pitänyt ikäkriisejä hömpötyksenä. Silti viime aikoina olen herännyt sen seikan ääressä, että minulla on sellainen. Ihan niinkuin tässä elämässä ei olisi kriisiä ihan tarpeeksi muutenkin niin lykkäsi sitten päälle vielä ikäkriisin, kolmenkympin sellaisen 😀 9 kuukauden päästä sitä saakin aloittaa ikänsä ihan uudella numerolla. Sitä ei enää oikeasti ole nuori vaan ”kypsä” aikuinen. Tai ainakin oletetaan olevan. Fyysisesti ainakin; otsassa on ryppyjä, on selluliittia ja löysää nahkaa, raskausarpia ja jopa suonikohjuja. Henkisesti sitä on aivan ulalla kaikesta. Lapsena sitä tämän ikäisiä piti kovastikin jo aikuisina, tällä hetkellä itseäni en kyllä kovin kypsänä aikuisena pidä. Sitä on oletuksia ja haaveita, kolmikymppisenä on töitä, mies, oma koti ja perhe. Häistä ja naimisiinmenosta en muista koskaan lapsena haaveilleeni. Sen muistan päättäneeni, että teen lapset nuorena. 3-4 lasta ja max. kolmikymppisenä. Varmasti ulkopuolisille meidänkin elämä näyttää oikein ihanteelliselta. On omakotitalo, auto pihassa, ollaan naimisissa ja kaksi lasta. Miehellä on työ ja rouva saa olla kotiäitinä. Totuus on se, että taloa ei ole ns. omilla ansioilla hommattu, autosta hyvä jos renkaat on omat (käyttöluoton haittapuoli…), miehellä toki työ on ja rouva mielissään on, että on kotona lapsia saanut hoitaa, toki sitä voisi jotain elantonsa eteenkin tehdä, jos siihen annettaisiin mahdollisuus… Parisuhde on kaikkea muuta kuin onnellinen ja se vaikuttaa myös lasten onnellisuuteen. Kyllä kai sitä on tullut näiden (kohta 😀 ) kolmenkymmenen vuoden aikana nähtyä ja koettua jo kaikenlaista. Olen opiskellut ja valmistunut ammattiin, ollut töissä ja työttömänä, mennyt naimisiin, odottanut ja synnyttänyt kaksi lasta, minua on petetty ja minut on jätetty, olen itse pettänyt, minua on pahoinpidelty niin fyysesti kuin henkisesti omassa parisuhteessa. Jotenkin alkaa tuntua, että vihdoin ja viimein sitä haluaisi alkaa elää semmoista tasapainoista arkea ja eloa niin perheenä kuin parisuhteessakin. Ja jos sellaista parisuhdetta ei ole mahdollisuus saada niin vihdoin omaa itsenäistä aikuisen elämää. Miksei se voisi sisältyä siihen parisuhteeseen.
Meillä oli iso riita taas tuossa olikohan se keskiviikkona. Minä avauduin miehelle taas haluistani ja tarpeistani. Homma kun meni taas siihen, että käytiin läpi muiden miesten vehkeitä yms seksin aikana. Sanoin, että haluan, että mies haluaa minua eikä omaa pakkomiellettään. Mies kun tinkasi syytä pettämiselleni, sanoin suoraan, että tunsin kerrankin itseni halutuksi. Tylyä ehkä, mutta kun se tosiasia on. Luen tällä hetkellä Kaija Maria ja Lari Junkkarin kirjoittamaa Läsnä ja lähellä, seksuaalinen viisaus parisuhteessa -kirjaa. Se on kyllä auttanut selventämään ajatuksiani sen suhteen, mitä parisuhteeltani ja seksiltä siinä kaipaan. Ja tajuan sen, että en minä ole mikään kummallisuus niin halutessani ja tuntiessani. Onko se liikaa vaadittu, että toinen olisi seksitilanteessa edes läsnä? Fyysisesti kylläkin, mutta ajatukset on jossain ihan muualla kuin siinä, mitä nyt tapahtuu. Parisuhteessa kun ollaan, se on vastuu siitä toisenkin nautinnosta ja tarpeista eikä vain niistä omista. Riita meni taas siihen, että huudettiin toisille ja sellaiseen asiaankuulumattomaan suunsoittamiseen, joten otin sitten auton ja lähdin ajelemaan (ihme kyllä pääsin ilman kummempia miehen estelyjä). Riitahan toki jatkui sitten viestittelyllä. Kyselin mieheltä, mitä mieltä hän on siitä riippuvuus-ajatuksesta. Ei ole mitään mieltä. Aikaisemminhan hän on puolustellut, kun pornoriippuvuudesta on ollut puhe, että se riippuvuus ei loukkaa ketään. Hänelle porno ja fantasiat on pakokeinoa arjesta ja stressistä yms. Tuumasin vain, että sitähän se juuri se riippuvuus on, paetaan arkea ja niitä tunteita, jotka syystä tai toisesta halutaan tukahduttaa. Riidan jälkeen mies oli sitten avautunut muutamalle ystävälleni, kun hänellä ”muka” on seksiriippuvuus. Eli minä taas olen se paha, joka hänestä vain vikoja etsii ja syytän omasta pettämisestäni vain miehen muka-seksiriippuvuutta. No, kaverini toki on tietoinen minun versioista asiasta ja on kanssani aika samoilla linjoilla mahdollisesta riippuvuudesta ja sen aiheuttamasta käytöksestä minua kohtaan. Ja jos ei muuten niin ainakin sen suhteen, ettei se käytös normaalia ole parisuhteessa. Toinen kaverini sitten on miehen kanssa vähän samantyylinen, sieltä haetaan sitten sympatiaa ”minä olen läskipaskapervokusipää” -viesteillä. Tai vaihtoehtoisesti puhutaan seksistä. Heillä on kunnon viha-rakkaus -suhde, vihataan toisia, mutta seksijutuista voi puhua ja mielellään voisi vaikka yhdessä tehdä… Minun yhteydenpito tähän naiseen on viime aikoina jostain kumman syystä jäänyt. Osaa hänkin olla niin kaksinaamainen, välillä tuntuu, että oikein tahallaan hämmentää soppaa. Ensin puhuu minulle, että jätä se mies ja vielä saman illan aikana puhuu miehelleni kuinka hänen pitää jättää minut, mitä hän tämmöisellä akalla tekee ja hänestä (tästä naisesta siis) mies saisi hyvän vaimon itselleen. Voi luoja, mistä sitä tuollaisia haalii ympärilleen…
En tiedä, liittyykö se minun vapaudenkaipuu tähän ikäkriisiin vai onko se vaan oikeasti sitä, että toinen pitää niin tiukasti kiinni, että itseä ahdistaa. Ei mitään omaa tilaa edes ajatella ja hengittää. Tuntuu vain, että ehkä sitä on aika alkaa tehdä itse itsenäisiä päätöksiä elämänsä ja jopa ihan arkipäiväisten asioiden suhteen. Minulla on perhe, joka on todella tärkeä, mutta siinä rinnalla voisi olla ”omakin elämä”. Ystäviä ja harrastuksia joiden kanssa viettää itsekseen aikaa tuntematta siitä mitään syyllisyyttä tms. Kun olin siellä ajelemassa, mies kyseli, missä olen ja pettämässäkö taas. Sanoin vaan, että pitääkö hän tosiaan minua sellaisena, että hyppään vain munan päältä munan päälle. Ja kun asiaa miettii, ei mies ole koskaan minuun luottanut. Ne harvat kerrat, kun olen jossain viihteellä ollut ilman miestä (baarireissut voi varmaan laskea sormin koko 10 vuoden ajalta), mies on jatkuvilla viesteillä ja soitoilla ensin yrittänyt syyllistää, kun hän on yksin kotona ja minä pitämässä hauskaa, sitten haastamalla riitaa vaikka mistä ja loppujen lopuksi syyttämällä, että lähden jonkun toisen matkaan. Hänellä itselläänhän siinä on ongelmia, jos pelkää jatkuvasti toisen heti lähtevän toisen mukaan tai pettävän, jos ei valvovien silmien alla ole. Ja tästä sitten syytetään toista. Mutta mustasukkainenhan mies ei omien puheiden mukaan ole…
Lopputulos sillä riidalla oli taas, että mies päätti ettei puhu minulle mitään, ei laita yhtään viestiä, poistaa numeronkin puhelimesta, etten häiriinny. Aikoi vielä ottaa sormuksen pois sormesta, poistaa fb:sta naimisissa-statuksen ja hommata itselleen yksiön. No, sormus näkyy olevan sormessa ja naimisissa fb:n mukaan on ja tuskin on asuntoakaan itselleen hakenut, ei ainakaan ole puhunut mitään. Tokihan meillä ei sen keskiviikon jälkeen ole puhuttu mitään. Muutama pakollinen sana sanottu, mullisteltu kyllä senkin edestä on. Se, mikä tässä mykkäkoulussa miehen puolelta törkeintä on, on se että hän laittaa sitten lapset asialle. Kysy äidiltä sitä ja tätä. Kaksi kertaa on käynyt niin, että mies on johonkin lähdössä ja minulle ei tietenkään sanota mitään. Ollaan pihalla, hän laittelee ovet lukkoon jne. pakkaa lapset autoon, ehkä laittaa lapsen kysymään, tulenko mukaan. Sitten kauhean tupinan kera (olkoon vittuperkelesaatana aikunen akka vihti perässä raahata…) hyppää autoon ja kaasuttaa pois. Minä jään pihalle ilman puhelinta ja avaimia, ovet huusholliin lukossa. Onneksi meillä on vara-avain. Yhtään viestiä ei ole mieheltä tullut ja olen nautiskellut ajasta ilman kännykkä kädessä kulkemista. Paitsi nyt taisi miehelle piisata, nimittäin tuli viesti, ”häiritseekö viestini sinua?” 😀 Ihmeen kauan jaksoi, neljä kokonaista päivää. Yleensä se olen ollut minä, joka tulee näiden mykkäkoulujen ja viestittömien päivien aikana vastaan, kun ei vaan kestä sitä sanatonta aggressiota, vaan nyt en anna periksi. Minulle piisaa tämä leikki. Tämäkö se on sitä kypsää parisuhdetta, mitä luulisi tämänikäisellä jo olevan? Ja minä olen se lapsellinen… Ja huokaus, kännykkä piippaa taukoamatta. Mies riidan aikana sanoi, ettei ole kahteen vuoteen saanut nukuttua minun temppujen takia. Sanoin tähän, että minä olen 10vuotta valvonut hänen temppujensa takia. Tästähän mies tosissaan suuttui. Ymmärrän kyllä, en nyt varsinaisesti sitä tarkoittanut ja tuli rumasti sanottua, mutta tosi asiahan on se, että mies on ihan tarkoituksella minua valvottanut (herättelemällä tai katsomalla elokuvia isoon ääneen, kun minä yritän nukkua tai räpsimällä valoja päälle). Nyt sitten tinkaa, onko minun elämä ollut oikeasti niin helvettiä koko 10 vuotta. Ensin petän ja sitten haukun häntä moisesta. Siis miksi näistä asioista ei voi keskustella sillain asiallisesti. Sanoa, että minusta tuo käytös minua kohtaan on väärin ja toinen myöntäisi sen, ettei se ihan oikein ole ja lupaisi muuttaa käytöstään. Ehkä minä edelleen olen se sinisilmäinen, kun kuvittelen, että mies jonakin päivänä tajuaisi oman käytöksensä ja ne asiat, jotka siellä taustalla vaikuuttaa (minusta riippumattomat syyt), pyytäisi anteeksi ja lupaisi tehdä asialle jotain. Tätä päivää ei kuitenkaan koskaan taia tulla. Se on surullista.
Mutta nyt muksut odottaa, että aletaan leipomaan ässäkeksejä, joten leipomispuuhiin…