Oikein ihanaa ystävänpäivää kaikille! Ystävät on kyllä niin kallisarvoinen asia, että heitä pitäisi välillä muistaa ilman virallista päivääkin. Itse en liiemmin perusta kaikesta siitä hömpästä, mitä kaupat on taas pullollaan. Paras muistaminen on viesti ystävälle ja jos vain mahdollista, halaus. Kyllä sitä itse olisi ihan hukassa, jos ei olisi niitä muutamaa kallisarvoista ystävää.
Pitkä aika on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Työharjoittelu oli ja meni. Tänään oli viimeinen päivä. Kyllä oli haikeaa sanoa viimeisen kerran heipat. Juuri kun alkoi oppia talon tavat ja tutustua porukkaan. Harjoittelu sujui kyllä kaikinpuolin mainiosti, kiitettävin arvosanoin. Muksujen hoitojutut on alkanut sujumaan, ei enään sekään huoleta. Isommankin ilmoitin eskariin. Meidän vauva menee syksyllä eskariin. Mihin tämä aika menee?!
Elo sujuu kotosalla entiseen malliin. Ainut muutos, mikä ehkä on ollut havaittavissa, on se, että mies ei jatkuvasti enää ole vihainen. Nyt hän hokee aamusta iltaan: ”kukaan ei tykkää minusta, kaikkia inhoaa minua, mitähän pahaa minä olen tehnyt, että kaikki kohtelevat niin rumasti, äiti ei tykkää isistä ollenkaan, tykkääköhän isistä kukaan, isi ei osaa mitään, isi on ihan paska, läskipaska, pitäisi tappaa ittensä, isi kuolee kohta…” Monesti olen tuossa miettinyt, että mitä ihmettä minun pitäisi tässä tehdä. Toisella ei asiat todellakaan ole kohdallaan, mutta minä en voi tehdä asialle mitään. Kenelle minä puhuisin ja kuka minua kuuntelisi? Miehen tunnetilat ja käytös vaikuttaa koko perheeseen. Lapset joutuu myötäilemään isin tunnetiloja ja vastaan asettuessaan mies ei todellakaan ole se, joka antaa periksi tai myöntää oman osuutensa asiaan. Päinvastoin, muksut on milloin mitäkin: kusipäitä, mulkkuja, sairaita, vammaisia jne. Välillä saisivat kuolla ja välillä pitäisi tappaa koko sakki. Ja kaikki lasten huono käytös on joko minulta tai minun suvulta perittyä tai johtuu siitä minun aiheuttamasta helvetistä. Ehkä osasyynä voi olla miehen uhkaava, välillä jopa agressiivinen käytös (repii tukasta, painaa lattiaa vasten ja huutaa päin naamaa), mutta sehän kaikki johtuu vain siitä helvetistä, minkä minä olen miehelle aiheuttanut ja sen vuoksi se on minun syytäni. Välillä mies taas hokee olevansa niin masentunut jne. Miksi ei voi hakea apua, jos tuntee itsensä niin masentuneeksi? Ei mene minulla jakeluun. Sitten vain tuhoaa käytöksellään kaikkien meidän elämää ja minä olen syyllinen siihen…
Kouluhommista tosiaan, kiitettävän arvosanan näytöstä sain. Siitä en kyllä tippaakaan voi kiitosta miehelle antaa. Viimeisen reilun viikon olen kaikki illat istunut tietokoneella puolille öin ja tehnyt näyttöön liittyviä juttuja. Miestä olen pyytänyt muutaman kerran syöttämään lapsille iltapalat jne. Loppujen lopuksi se olen minä, joka ne lapset on hoitanut. Ja lapset ei ole niitä, jotka työskentelyä häiritsisi, vaan mies. Jatkuvasti pitää tulla jotain tekemään: ”tule sanomaan lapsille sitä tai tätä, tule katsomaan tätä, tuu tänne, ei nuo lapset syö, tule, tule, tule”. Tai toinen on se, että mies seisoo minun takana ja: ”katsoppa youtubesta sitä ja tätä, katoppa se ja se…” Sitten, kun kerran erehdyt vähän äkäisemmin sanomaan, että minun oikeasti pitäisi tämä homma saada aamuksi valmiiksi, niin vastaus on: ”eikai se minun vika ole, että sulla on kouluhommia! Älä meihin pura kiukkua. Painu vittuun sen tietokonees kans, painu vaikka sille ukolle, älä tule häiritsemään minua ja lapsia (vetää muksujen huoneen oven perässä kiinni ja sanoo hyvät yöt muksuille, kun minä olen ensin heidät sinne sänkyyn hoitanut)”. Että näin. Tokikaan tämä ei yllätyksenä tullut, joten osasin sitä odottaa. Jotenkin vaan tuntuisi, että kun niinkin tärkeä juttu kuin näyttö on, niin olisi voinut antaa rauhassa tehdä kouluhommia. Onhan se aika toki häneltä pois ja hänen illastaan, kun minun aika menee muissa hommissa, mutta eihän se sitä nyt helkkari vie koko elämää ole! Nyt, kun näytöt on ohi, mies itse istuu tutuillamme iltaa ja minä yksin koneella. Noh, pääsinpähän pitkästä aikaa rustaileen tännekkin.
Tässä nyt pikaseen meidän kuulumisia. Maanantaina taas koulunpenkki kutsuu. Mitenköhän tuota taas osaa istuskella, kun on viimeiset kuusi viikkoa saanut mennä ja touhuta. Mukavaa talven jatkoa!