Se marraskuukin vetelee jo viimeisiään ja joulu lähenee. Yhtään ei kyllä kelien puolesta ole ollut talvinen eikä jouluinen fiilis. Ja yhtä ankeaa ja synkkää on parisuhderintamallakin. Onneksi tänään oli kunnon pakkaspäivä ja muutama lumihiutalekin leijaili niin lasten kuin äidin iloksi. Jospa se joulumieli ainakin tästä nousisi ja mieli piristyisi.
Tosiaan miehen kanssa päivät menee niinkuin ennenkin, ei mitään muutosta suuntaan eikä toiseen. Eikä toisella taida olla mitään yritystä eikä mielenkiintoakaan. Yksi viikonloppu tuossa oli sellainen ”normaali”. Meillä siis ihan asiallisesti keskusteltiin päivittäisistä asioista, naurettiin ja touhuttiin perheenä. Valitettavasti se ei ole pysyvää, mikä lie hetkellinen mielenhäiriö miehellä. Viikonloppu kun oli ohi, alkoi taas normaali mökötys ja kiukuttelu ja ilmanaikunen räkytys asiasta kuin asiasta.
”Keskusteltiinpa” tuossa taas yksi yö. Tottakai silloin, kun minä haluaisin alkaa nukkua. Taas homma meni niin, että hetken hiljaisuuden jälkeen mies alkoi tingata, nukunko ja siitä se räkytys sitten alkoi. Ja taas minä olin hullu ja kaheli ja vaikka mitä, kun hänelle sitten hermostuin. Olen kuulemma hyväksikäyttänyt miestäni. Niinkuin kaikki muutkin koko hänen elämänsä. Kysyin sitten, että millä lailla olen häntä hyväksikäyttänyt niin ensin tuli vastaus, että olen kiusannut. Ja kun asiaa tinkasin enemmän, niin meinasi, että kun olen töitä ja lapset hänellä teettäänyt. Minun käsitys hyväksikäytöstä on se, että tietentahtoen tehdään jotain/teetetään jotain toisella sen toisen kustannuksella ja vain omaksi hyödyksi. Tuo nyt on jo melkonen syytös, että minä olisin hänellä töitä teettänyt. Taas mennään siihen kategoriaan, että minä olen prinsessa, jolle ei kelpaa mikään ja niska limassa saa painaa töitä, että on rahaa millä mällätä. No, totuus tästä on kyllä aika kaukana. Niinkuin olen jo aikaisemmin kertonut, minua ei maallinen mammona eikä materia kiinnosta. Toiseksi minä olin myös tuohon aikaan töissä ja sekös miestä kiukuttikin… Minä en lapsia hänellä ole teettänyt. Yhteisellä päätöksellä yhteisestä haaveesta ne lapset on tehty. Kyllä minä olen miehen kanssa perheen halunnut ja olen ajatellut, että mies on hyvä isä. Sinisilmäisyydessäni kuvittelin jonkin herkkyyden ja isävaiston heräävän raskausaikana, mutta toisin kävi. Valitettavasti. Pettymys oli kyllä suuri.
Mä en voi käsittää tuota tarvetta kontrolloida minun nukkumistani. En edes muista, milloin olisi ollut ilta, jolloin minä menen ennen miestä nukkumaan. Syke nousee ja ahdistus iskee sänkyyn mennessä. Yksi ilta tuossa menin sänkyyn, kun mies oli pesulla. Sieltä tullessa ja huomattuaan minun olevan sängyssä, räppäsi valot päälle makkariin eikä itse edes loppujen lopuksi sinne vähään aikaan tullut. Ja ilta kun ei mene mielen mukaan, alkaa huokailu, ravaaminen ympäriinsä, valojen räpsyttely, suuri eleisesti haetaan patjaa lattialle ja mennään sinne nukkumaan, mahdollisesti vielä jätetään valot päälle. Ja silloin kun ilta menee ”hyvin”, minä nukutan miehen joko pitämällä häntä kainalosta tai pidän kädestä kiinni ja tätä ennen hän joko höpöttää (tykkääköhän musta kukaan, minä oon läskipaska, kyllä sä oot kauheita mulle tehny) tai tärisee siihen asti, että nukahtaa. Tuolla tärinällä tarkoitan sitä, että miehellä sukuvikana tärisee kädet, niin aina nukkumaanmennessä ne muka tästä kaikesta stressistä jne. tärisee niin, että koko kroppa tärisee 😀 Ei paljo siinä vaiheessa naurata, mutta koitan olla välittämättä, kun tiedän, että jos asiasta huomutan, alkaa räkytys. Ei tämä mikään uusi ilmiö ole. Voi luoja, mitä teatteria… Ja sitten mies kärsii unettomuudesta minun tekojeni vuoksi. Kummasti hän aina nukahtaa ennen minua ja kuorsaa aina, kun esim. muksujen kanssa herään yöllä. Aamuisin hän on aina heräillyt ennen kellonsoittoa. Menisi illalla aikaisemmin nukkumaan, niin saisi kunnon yöunet.
Kyllä se vaan niin on, että tämä asia ei tästä kummene miksikään ennenkuin mies näkee omassa käytöksessään jotain väärää ja muutettavaa. Sitä päivää vain ei taida tulla. Minä alan olla väsynyt olemaan se ainut ilon ja onnen lähde hänen elämässään. Minusta vain ammennetaan ja ammenetaan energiaa sinne koskaan laittamatta mitään takaisin. Kuin pohjaton lähde, jota minä en valitettavasti ole. Mietiskelin tuossa ihan jo pelkästään sitä meidän seksiä. Sitähän siis on, paneskelua nimittäin. Mutta meillä ei koskaan rakastella. Ei koskaan. Googletinkin paneminen vs. rakastelu ja löysin kyllä hyviä määritelmiä sille, mitä nuo ovat ja miten eroavat toisistaan 😀 Ja tämä meidän ”keskustelu”. Mies kyllä kertoo kaikki, mitä mielessä liikkuu ja kuinka kamala ihminen minä olen. Minä puolestani en puhu yhtään mitään. Vain ja ainoastaan siitä syystä, että pelkään sen satuttavan minua. Siis minun omien tarpeiden kertominen tai edes kuulumisten kertominen satuttaa minua. Näin se vain on. Niinkin yksinkertainen asia kuin, että minut on kutsuttu hyvän ystäväni pikkujouluihin. Toki sinne saan mennä, mutta ”sulla sentään on kavereita, mulla ei oo ketään kunnollista kaveria. Paskoja kaikki. Kukaan ei tykkää minusta, minä oon ihan paska…” Viime viikonloppuna miehellä täällä kävi pari kaveria, mutta ei se kelvannut sekään. ”Ilmanaikusta paskanjauhantaa, lähtis pois, onneksi lähti pois, en ois jaksanu kuunnella, väsytti…” Paras, kun ollaan omalla sakilla omassa rauhassa, mitä sitä muilla ihmisillä tekee… Niinpä. Ja kun kavereilla menen käymään, mies ajelee melkein pihaan asti perässä. Miehen töissä ollessa hyppää kotona, soittelee ja tekstailee. Sitä ollaan yhdessä/yhteyksissä 24/7. Hieman alkaa ahdistaa.
Nyt tämä ”ilmanaikunen natisija” hiljenee taas vähäksi aikaa… 😀