Voiko toista ihmistä muuttaa? Tähän voisi vastata heti suoraan, että ei. Muutos on mahdollista ainoastaan, jos toinen näkee itsessään muutettavaa ja haluaa itse tehdä töitä sen muutoksen eteen. Mietin vain miehen perustelua omalle vittumaisuudelleen (niinkuin on itse sanonut olevansa). Hän on vittumainen ihminen sen vuoksi, kun muut ihmiset ovat hänestä sellaiseen tehneet. Mitä ne muiden ihmisten teot on, sitä en tiedä. Ja voisi hän olla parempikin. Minkäköhän ihmeen takia minun sitten pitää kärsiä muiden ihmisten teoista ja enkö minä ole sen arvoinen, että minun eteen kannattaisi tehdä töitä ja oikeasti olla parempi, jos kerran voisi olla… Nyt tämän pettämisen tultua ilmi mies sanoo olevansa pettynyt minuun, sillä olen muuttunut. Kyllä ihan varmasti hänen suhtautumisensa minuun on muuttunut. Olenko minä luonteeltani ja olemukseltani muuttunut? Tuskin. Henkisesti ehkä olen muuttunut, minäkin olen ihminen, jolla on tarpeet ja nyt minä tosissani sen tiedostan. Sekös se uutta, ihmeellistä ja ehkä pelottavaakin on. Minäkin olen vailla jotain. Mielestäni en mitään ihmeellisiä asioita, sitä kunnioitusta ja arvostusta, mistä olen aiemmin puhunut. Se, että minun tarpeitani ja ajatuksiani ei kuunnella tekee sen, että sulkeudun entisestään. Olen nykyään entistä hiljaisempi, varovaisempi, enkä päästä kyllä miestäni ainakaan pääni sisään. Ei todellakaan mene niinkuin avioliitossa asian pitäisi olla, valitettavasti tiedän sen vain haavoittavan minua lisää. Sen suhteen mies on kyllä muuttanut minua. Päinvastoin, kun hän toivoi tämän pettämisen ilmitulon muuttaneen minua. Minusta ei tullut iloista, avointa, jatkuvassa seksinnälässä olevaa pornofilmien tähtöstä, ainaisesti alistuvaa ja vailla omaa tahtoa. Sehän hänen tavoitteenaan on. Kapina tuota ”auktoriteettia” vastaan on (vielä) lähinnä pääni sisäistä, mutta toivottavasti se kasvaa siellä ja voimistuu niin, että jossain vaiheessa ajatukset johtaa tekoihin.
Minä olen luonteeltani peruspositiivinen ihminen. Haen ja löydän kaikesta aina sen positiivisen puolen ja uskon ihmisten hyvyyteen. Jokainen ihminen on hyvä ja arvokas jollain tavalla. Koen olevani myös huumorintajuinen ja iloinen persoona. Valitettavasti tuntuu, että nuo asiat ovat jotenkin kadonneet elämästä. Äitinä en varmasti ole parhaimmillani nyt. Olen jatkuvasti omissa ajatuksissa, väsynyt, lasten riidat ja jokapäiväisistä asioista taisteleminen ottaa hermoon. Tuntuu, että olen pahalla päällä koko ajan ja lapset siitä joutuu kärsimään. Välillä oikeasti tuntuu, että minä yksinkertaisesti en vain jaksa. Ja mitään ulospääsyä tästä ei ole ja apua ei saa hakea. Ei edes lasten vuoksi, enhän minä heitä ole ajatellut ennenkään. Minä oikeasti toivon, että tuo isompi, joka jo osaa ilmaista itseään hyvin sanallisesti ja osaa kertoa asioista, joskus möläyttäisi esim. mummulassa jotain. Mies on käyttäytynyt lapsiakin kohtaan välillä niin huonosti, pelkkä huuto ja kiroilu ei riitä. Pienempää on pari kertaa tarrannut naamasta kiinni ja räyhännyt, että pitäisi niskat vääntää nurin. Ja tuossa yksi päivä olin toisessa huoneessa ja kuulin, kun lapset kinasteli jostain. Sitten kuuluu, kun pienempi on lyömässä isompaa. Tämän jälkeen isin huuto ja kiroilu, mitä seuraa pienemmän lapsen kauhea itku. Isompi lapsi tulee minulle itku silmässä kertomaan ja kysymään, että eihän saa toista ottaa kädestä kiinni. Kun isi otti pienempää ranteesta kiinni ja pienemmälle tuli pipi. Valitettavasti en itse ollut tilannetta näkemässä.
Miehen asenne kaikkeen puolestaan on niin negatiivinen kuin olla vain voi. Joka ikisestä asiasta ja ihmisestä kaivetaan ensimmäisenä ne negatiiviset puolet. Tuntuu, että mies saa kaiken elinvoimansa katkeruudesta, vihasta ja kostosta. Häntä, kun loukkaa, niin hän kostaa. Ja hän kostaa vaikka loppuelämänsä, mikään ei riitä. Harva se aamu kukonlaulun aikaan olen tässä viimeisen vuoden aikana kuunnellut miehen tappolauluja. Mies siis on hereillä ollessaan jatkuvasti äänessä. Jos ei ole puhekaveria, lauleskelee yms itsekseen. Eli aamulla töihinlähtiessä lauleskelee sitten tappovirsiä, yritäppä siinä sitten itse nukkua. Meillä on nyt vajaa kaksi viikkoa oltu ilman seksiä ja päivät pitkät saan mieheltä tekstiviestejä: ”mistähän saisi p***ua? enpä oo koskaan ollut näin kauan ilman seksiä, kyllähän tässä nussis jo vaikka mitä.” Kotiin tullessa kiukutellaan, mökötetään ja pidetään mykkäkoulua. Illalla hän ei minulta ole mitään vailla, ei kuulemma ala tingata. Seuraavana päivänä sama homma. Ja sitä seuraavana jne. Minä olen häneltä ollut sitä kosketusta vailla, mutta kertaakaan hän ei ole minuun koskenut. Nyt sitten mies aloitti normaalin viikonloppua edeltävän kiukuttelunsa. Päivä alkaa soitolla: ”hohhoijakkaa, se ois taas viikonloppu, mitähän sitä, samaa tasapaksua paskaa, mitä ennenkin. Kauankohan tätä jaksaa. Pitäis jotakin sisältöä saada elämään. Seksiäkään ei ole saanut.” Seksiä hän ei minulta kysy, mutta silti odottaa sitä saavansa. Hän ei koske minuun milläänlailla, vaikka sitä olen pyytänyt ja sanonut, että sitä tarvin. Valitettavasti ilman sitä se seksikin on yksipuolista hänen tarpeidensa tyydyttämistä. Eikä tuo kiukuttelu ja mykkäkoulu kauheasti minun seksihaluja sytytä. Hänellä kuulemma on syynsä olla puhumatta ja koskematta, se pettäminen (eipä tuo ole mies minua koskenut ennen pettämistäkään). Ja ei tämä kiukuttelu koske pelkästään sitä seksiä (eipä, kun tämä sama keskustel käydäänjoka kerta, kun muutama päivä seksitöntä elämää on ollut), hän voi olla ilman seksiä. Ohimennen kuitenkin mainitaan, että siitä syystä suurinosa pettämisistä tapahtuu, kun suomalainen nainen ei osaa pitää miestään tyytyväisenä. Ja niinkuin olen maininnut, oli riidassa kyse vaikka sukista lattialla, lopputulos on se, että mies ei saa tarpeeksi seksiä. Jos tuon sekavan selityksen nyt kiteyttäisi jotenkin niin asia menee näin; koska minä olen pettänyt, miehen ei tarvitse panostaa parisuhteeseen. Minä olen se, joka muuttaa ajatuksiaan ja tekojaan siihen suuntaan, mitä mies haluaa.
Kyllä tämä on kaukana minun käsityksestä normaalista parisuhteesta. Viime vkl mies kävi kaverinsa synttärillä ja tuli ties mihin aikaan aamuyöstä/aamusta kotiin, ollaan käyty uimassa, hän on käynyt työkavereiden kanssa pelaamassa, meillä on käynyt vieraita, silti miehen elämä on tasapaksua paskaa vailla sisältöä. Ja se miehen tarkoittama sisältö on ilmeisesti tuo yllä kirjoittamani asia. Miehen panostus meidän parisuhteen eteen on se, että vie meidät uimaan tai ostaa minulle uuden kännykän. Vaikka minä olen miljoonat kerrat sanonut, että en mitään lahjoja halua. Se on hänen tapansa näyttää välittämisensä. Se on kyllä sääli, jos ei muuten kykene osoittamaan sitä, kuin kiristämällä, lahjomalla ja uhkailemalla. Eroa ollaan niin monta kertaa oltu ottamassa, mutta kun huomaa, ettei läpi mene, niin asia jää siihen. Ja jos minä erosta puhun, mies puhuu itsensä tappamisesta. Peliä tämä on, ei parisuhdetta. Tuosta pelaamisesta olisi niin lukuisia esimerkkejä. Ja kun se on jokapäiväistä hienovaraista toimintaa. Yhtenä iltana menen nukkumaan ja sänkyyn mennessä sammutan tietokoneen. Mies tulee perässä ja alkaa raivota, kun olen sen koneen sammuttanut. No, seuraavana iltana jätän koneen päälle, niin mies tulee sänkyyn ja sanoo: ”jätit sitte koneen päälle”. Minun on noustava se sammuttamaan, mies ei sitä voinut perässä tullessa sammuttaa ja minä en edes koko koneella ole päivän aikana ollut. Kunhan pitää jotain kiusaa tehdä. Tai toinen esimerkki: meidän vanha suihkuallas tukkeutui todella helposti hiuksista yms. joita sitten kiskoin sieltä pois, että saa suihkussa käytyä. No, nämä hiukset oli jäänyt siihen altaanreunalle joku päivä. Seuraavan kerran, kun olin hampaanpesulle menossa, ne hiukset oli vessan kaapissa minun hammasharjan päällä! Siinä vaiheessa mielessä pyöri hyvinki erilaisia visioita siitä, mitä miehen hammasharjalla voisi tehdä. Onneksi järki voitti, enkä lähtenyt kiusaan mukaan.