Huoh, aivan pakko pikaseen kirjoittaa taas jotain. Minua niin ahdistaa tämä elämä ja tämä parisuhde. Olenko minä niin kamala ihminen, että minun pitää sietää mitä tahansa? Onko minun tekoni niin julma, että minulla ei ole ihmisarvoa eikä oikeuksia? Mies taas kiukuttelee, kun en ole hänen viesteihinsä vastannut (hän lenkillä, minä hoidin lasten iltatoimet ja nukutin heidät). Pahalla päällä sitten tullaan kotiin ja aletaan taas jauhaa minun puutteistani. Siitä, että en puhu. No, sen olen jo kotoa oppinut (tästä lisää myöhemmin…), että mykkäkoulussa kun ollaan, niin paras pitää turpansa kiinni. Se on kyllä hirveän vaikea lähestyä toista ja aloittaa keskustelua, kun toinen paiskoo ovia, nakkelee tavaroita, huutaa lapsille tms. Ja kun asiasta sitten mainitsen, alkaa se jankkaus, kuinka en tajua, mitä olen tehnyt. Kuinka olen pilannut kaikkien elämän. Ja en anna arvoa miehelle, kun tämmösen huoran otti takaisin. Kun sitten vastaan, ettei minunkaan tarvitse kaikkea sietää (haukkumiset, lyömiset yms.), vaikka tekoni kuinka julma onki, miehellä kiehahtaa. ”Tuommonen ylimielinenki perkele kehtaat olla! Kummallinen saatana olet! Et sinä tajua, mitä vittua olet tälle perheelle tehnyt. Omista sietämisistä se saatana vaan puhuu. Luulis jo, että tajuais vaimo hyvittää tekonsa ja olla kiitollinen, kun saa olla. Ei meidän äiti, ylpeää ollaan. Ei osaa hävetä.” Kysyin sitten, millä tavalla olen ylpeä ja vastaus oli: ”Et tajua asemaasi, sillä tavalla olet ylpeä.” Minä sitten kyselen, mikä minun asema, hän yläpuolella ja minä alapuolella, niin näin se kuulemma on. ”Tässä asiassa (pettämisessä), sehän on ihan selviö. Pettäjä on aina alapuolella. Sen nyt tietää jokainen.” Näinkö se sitten on? Sen vuoksi, että minä olen hirmutekoni tehnyt, minun pitää sietää kaikki toisen kiukuttelu yms. Minun pitäisi nöyristellä toista. Olla toiselle mieliksi, jotta näytän kiitollisuuteni. Minulla ei ole ihmisoikeuksia (näin mies on suoraan sanonut). Edes kaupassa ei voi ilman häntä tai poikkeustapauksessa jotain muuta esiliinaa ilman käydä. Ja jos niin hassusti sattuu, että aivan pakko on yksin käydä, pitää käydä mahdollisimman äkkiä ja kenellekkään ei saa jäädä juttelemaan mitään. Lyönneistä ja huutamisista on aivan turha puhuakaan. Nehän on aivan täysin oikeutettuja. Ja eihän hän edes lyönyt kunnolla (muuten vaan selkä ja käsivarret mustelmilla ja päästä tupoittain hiuksia irti, kurkustä väänsi niskaani taakse kallistetulla tuolilla ja sanoi, etten koskaan ole niin lähellä kuolemaa ollut ja voisi tappaa minut samantien). Minun syynihän se on. Samoin kuin se, että mies on pariin kertaan tarrannu vajaa 2-vuotiasta naamasta kiinni ja huutanu ja kironnut (”pitäisi vääntää niskat nurin”). Minun syytäni, minä olen hänestä sellaisen tehnyt.
Ja tämä ei taaskaan ollut mikään puolustuspuhe pettämiselleni. Kai se minullakin on oikeus johonkin avatua. Alan oleen henkisesti niin väsynyt tähän varpaillaan oloon ja pelin pelaamiseen, mitä tämä elämä on…