Oikeaa elämää(kö)…

Mitä toisen arvostaminen ja kunnioitus parisuhteessa on ja miten se ilmenee? Tämä on myös asia, josta olen saanut useita kertoja kuulla ja mitä olen pohtinut. Miehen mielestä en ole arvostanut häntä, hänen työssäkäyntiään, meidän taloa jne. teollani. Voihan asian toki noinkin ajatella, mutta mielestäni kyse ei ole siitä, ettenkö minä miestä ja hänen työntekoaan arvostaisi. Ja en todellakaan ole miestä ja lapsia minään pelinappulana pitänyt. Enkä ole miestä vaihtanut pois. Tässä olen edelleen ja mistään rakkaudesta tätä toista kohtaan ei todellakaan ole kyse (ja sen luulen kyllä miehenkin täysin tajuavan). Ymmärrän miehen tulleen todella loukatuksi ja itsetunto on varmasti saanut kovan kolauksen.

Mutta mitä se arvostus sitten on? Minun mielestä syvimmillään se on sitä, että hyväksyt toisen juuri sellaisena kuin hän on. Koskaan ja ikinä ei pitäisi mennä toiselle sanomaan, minkälainen hän on ja minkälainen hänen pitäisi olla. Ihminen on arvokas juuri sellaisena kuin on. Ainoastaan tekoja voi arvostella, henkilökohtaisuuksiin ei kuitenkaan pidä mennä. Joka päiväisessä elämässä arvostus näkyy toisen huomioonottamisena, pieninä eleinä ja tekoina, positiivisen palautteen antamisena. Arvostus näkyy myös siinä, että toisella on lupa näyttää kielteisetkin tunteet.

Arvostusta ei minun mielestäni ole vertailu siitä, kenen työ on raskaampaa (”et sinä voi olla niin väsynyt, kun minä sentään olen tehnyt niin pitkän päivän tms) tai arvokkaampaa. Ei myöskään toisen tunnetilojen vähättely. Raskausaikana väsymys oli aivan hirveää ja tunteet heitteli laidasta laitaan. Tilannetta ei yhtään helpottanut raskas työ ja miehen kiukuttelu minun töiden vuoksi. Lapsi kun syntyi, mies ei osallistunut lapsen hoitoon ensimmäiseen kahteen vuoteen oikeastaan millään lailla. Ei vaihtanut vaippaa, syöttänyt, nukuttanut, herännyt yöllä tai aamulla saatika viettänyt aikaa lapsen kanssa. Esikoinen ei todellakaan ollut mistään helpoimmasta päästä vauvana ja minun väsymys kasvoi entisestään. Koska mies käy töissä, niin eihän hän voi nousta aamulla lapsen kanssa. Lomilla hänen piti levätä, koska on ollut niin raskasta töissä tai kohta taas työt alkaa. Illalla, kun sain muksun nukkumaan, piti viettää laatuaikaa miehen kanssa. Semmoista vaihtoehtoa ei olekaan, että minä menisin vain nukkumaan ja toivotettaisiin hyvät yöt. Se on joko leffaa (ja seksiä) tai saunomista (ja seksiä) tai jotain muuta (ja seksiä) ja jos näin ei ole, se on tappelua (ja sen jälkeen mahd. seksiä). Ja jos joskus niin itsekäs olin, että sänkyyn menin, mies saattoi isoon ääneen soittaa musiikkia/katsoa videoita tietokoneelta viereisessä huoneessa. Minun piti vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja nukkua (tämä siis, kun huomautin, etten saa unta). Tai mies tuli oikein suurieleisesti makuuhuoneeseen, haki itselleen peiton ja tyynyn ja lampsi pois. Lähteissään vielä räppäsi ovella kattolampun päälle. Tai varasti minulta peiton, tai valloitti koko sängyn, että jouduin lattialle nukkumaan, tai muutaman kerran töni minut sängyltä pois, tai aloitti riidanhaastamisen ihan tahallaan. Ei paljon auta, että sanon hyvää yötä ja haluan nukkua. Riita alkaa tasan silloin, kuin mies sen päättää ja loppuu silloin, kun mies on saanut puhuttua suunsa puhtaaksi ts. poljettua minut maan rakoon. Vastaväitteitä ei ole tai jos onkin, ne kumotaan aivan täysin. Kaikki on loppujen lopuksi minun syytä. Miehelle, kun olen tästä käytöksestä (ja noista aiemmin kertomistani jutuista) nyt myöhemmin huomauttanut, hän ensin kieltää kaiken. Ei muista sellaista tehneen/sanoneen, mikä on hyvin yllättävää, miehellä on nimittäin käsittämättömän hyvä muisti. Muistaa varsinkin toisten ihmisten tekoset. Tänä päivänä vielä jaksaa muistutella, kun olen joskus vuonna -04 punastunut kirjaston lainaustiskillä. Nyt nämä asiat on käännetty niin, että mies on sen vuoksi ollut veemäinen minua kohtaan, kun olen huorintekoni tehnyt. Eihän hän sitä silloin tiennyt, mutta on jotain vaistonnut. Joten se on ollut syy käyttäytyä noin. Ja sitten aletaan syyttää minun lapsuutta, minulla on kuulemma sieltä kauheita traumoja, jota nyt käyn läpi. Samalla haukuttiin anoppi vittumaiseksi akaksi. Paitsi eihän se ollut haukkumista, hänhän vain kertoi mielipiteensä. Noinkin nätisti minulle minun äidistä.  Minun mielestä henkinen väkivalta (joksi minä tuon edellisen + nuo muut tekstit miellän) ei ole millään lailla hyväksyttyä eikä sallittua, oli sitten aavistusta tai näyttöä tai ei. Ja toisaalta, olisiko miehen käytös ollut erilaista, jos mitään ei olisi tapahtunut? En jaksa uskoa. Jos käytös on tuota ollut ennenkin, tosin ei noin pahana alkuunsa. Sekin vielä, miten mies sai asiasta tietää. Muille hän mainostaa, kuinka hänelle yhtäkkiä tuli vain aavistus, ettei kaikki ole ok (4v tapahtuneen jälkeen). Todellisuus on se, että mies on käynyt lukemassa minun facebookviestejäni. Tätä hän ei ole koskaan myöntänyt, mutta ihmetyttää, että hän osasi sieltä sanasta sanaan pätkiä keskustelusta ja osasi etsiä oikeita kohtia viestiketjusta, kun pyysi minua niitä hänelle näyttämään.

Ja mitä taas seksiin tulee, niin toisen arvostus näkyy toisen huomioonottamisena ja toisen tarpeiden kuunteluna. Varmasti pitää joissain tilanteissa paikkansa se, että joskus kannattaa harrastaa seksiä, vaikka itseä ei huvittaisikaan, ihan parisuhteen hyvinvoinnin kannalta (tähän mies usein vetoaa). Seksistä pitäisi kuitenkin pystyä myös kieltäytymään tuntematta siitä huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä. Jos seksiä harrastaa sen vuoksi, että se vain on yksinkertaisesti helpompaa, kuin ottaa vastaan toisen hyökkäys ja haukut, ei siinä voi enää puhua tasavertaisesta seksistä. Ei siinä palvella kuin yhden ihmisen tarpeita. Ja jos vielä omat toiveet lytätään aivan täysin: ”tykkäätkö sä muka oikeasti tuollaisesta, näinkö se pitää joka kerta tehdä”. Mielestäni en ihmeitä ole ollut vailla, kun olen toivonut hieman hellyyttä, suutelua ja koskettelua. Joskus jopa ilman, että se velvoittaa seksiin. Homma sujuu toisen käsikirjoituksen mukaan, tai hommasta ei tule mitään. Ja sitä seuraa sitten tappelu. Seksi ei ole mitään muuta, kuin mekaanista toisen tyydyttämistä vailla mitään tunneyhteyttä. Ja jos seksi ja seksittömyys vaikuttaa niin paljon joka päiväiseen elämään, että jopa hyvänyöntoivotukset ja rakkaudentunnustukset on siitä kiinni, niin mielestäni asiat ei ihan ole kohdillaan. Suhteen alussa mies kyllä kertoi rakastavansa jo muutaman viikon seurustelun jälkeen. Minä olin se, kenen kanssa hän aikoi perheen perustaa, hänen tulevien lasten äiti. Minusta hän aikoi pitää kiinni. Jos hänet jättäisin, hän tulisi tekemään elämästäni helvetin. Nykyään tosin sillä seksilläkään ei ole hyvänyöntoivotuksiin yms. vaikutusta, joka tapauksessa saan kuulla kuinka kamala ihminen olen ja kuinka olen pilannut miehen elämän ja tappanut hänet henkisesti. Oli sitten kello vaikka kaksi yöllä. Pitäähän hänen saada kertoa tunteistaan. Muuten minä en ota vastuuta teostani.

Miehen mielestä olen liian herkkä, kun otan itseeni kaikki nuo, mitä olen kertonut. Ehkä minä sitten olen liian herkkä. Ehkä se on sellaista joka parisuhteessa. Hyväähän mies vain on tarkoittanut, kun on koittanut kasvattaa minua?! Toisaalta, miksi minä en saisi olla niin herkkä? Kuka sen sanoo, mikä on liiallista herkkyyttä? Kenen päätettävissä on, minkä asian vuoksi saa itkeä ja minkä ei? Pitäisikö minun kovettaa itseni ja ottaa vastaan kaikki loukkaukset ja kiukuttelut? Tosin näin olen jo tehnyt… Kerran olen sanonut miehelle itse tylysti. Se oli taas yhden riidan aikana, joka oli lähtöisin taas jälleen kerran siitä, että kieltäydyin seksistä. Riidan aikana mies otti keittiöveitsen käteen ja viilteli käsivarsiinsa. Tällöin sanoin, ettei tule terveitä lapsia, kun isä on tuollainen. Se on ilkeintä, mitä olen miehelle sanonut. Vaan on siinä totuutta mukana. Ei tuollainen käytös  normaalia ole. Ei myöskään lapsille huutaminen ja kiroilu. Lapsi kun kaatuu tms. alkaa hirveä huuto ja kiroilu. Lapsen kiukutteluun vastataan huudolla ja kiukuttelulla: ”Pitäisi vääntää sulta niskat nurin. Eikö sitä ole mitään myrkkyä, mitä syöttää, että nukkuu ikiuneen. Kusipää, etkö osaa edes vessassa käydä.” Ja tämähän on tietenkin taas minun syytä. Minä olen tehnyt hänestä sellaisen.

Olen myös saanut kuulla olevani prinsessa, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa. Naiset ovat vain rahan perään, pitäisi ostaa vaatteita ja koruja ja ulkomaanmatkoja. Sen voin kyllä sanoa, että moisia asioita en koskaan ole ollut vailla. Sen olen myös miehelle sanonut useaankin kertaan. Minä en mitään lahjoja ja lahjuksia ole vailla. Enkä varsinkaan niin, että niistä joutuu olemaan sitten kiitollisuudenvelassa. Suoraan sanoen minä en todellakaan ilahdu ”lahjaksi saamastani” taulutv:sta, että voi katsoa jääkiekon mm-kisoja tai tietokoneen näytöstä tms. Minä en ole niin pinnallinen ihminen, jolle ulkonäkö ja ulkoiset meriitit merkitsevät paljon. Minä arvostan sitä, mitä ihmisellä on itsellään annettavaa. Minulla on tällä hetkellä muutama hyvä ystävä ja yksi näistä on todella läheinen. Ystävyys on kyllä vaalitsemisen arvoinen asia, se antaa yhtä paljon kuin ottaa, jos ei enemmänkin. En olisi ikinä uskonut, että aikuisiällä löydän vielä niin hyvän ystävän, jonka kanssa ollaan samalla aaltopituudella ja jonka kanssa pystyy puhumaan aivan kaikesta. Enkä yhtään vähättele näitä muita ystävyyssuhteita, ne eivät ole ollenkaan vähempiarvoisia. Ainoa ero on se, että emme ole läheskään yhtä paljon tekemisissä. Miehen kanssa, kun alettiin seurustelemaan, minulla ei juurikaan ystäviä ollut. Muutama tuttu, jonka kanssa todella harvakseltaan oltiin tekemisissä. Silloin olin hyvilläni, että kelpasin jollekkin ihmiselle ja hänelle olin kaikki kaikessa. Jopa niin paljon, että jossain vaiheessa alkoi ahdistaa se jatkuva yhteydenpito ja yhdessäolo. Sekin on toisen arvostamista, että antaa toiselle tilaa. Välillä tekee ihan hyvää olla omissa oloissa tai omilla kavereilla/harrastuksissa. Meillä se tarkoittaa sitä, että jatkuvasti ollaan yhteydessä ts. minulla puhelin soi ja tekstiviestit piippaa. Olin sitten kavereilla tai lenkillä tai kaupassa. Jos olen iltaa viettämässä, minun pitäisi etukäteen tietää, kuinka kauan viivyn ja mihin aikaan tulen takaisin. Mies odottaa kotona (mahdollisesti seksiä), että tulen. Auta armias, jos ilta venyykin. Puhelin alkaa soida yhtä soittoa ja tulee hirveät huudot. Minuun ei voi luottaa ja joku on vaikka voinut raiskata tai tappaa tms. Ja ”lapsetkin ihmettelee, missä äiti on” (keskellä yötä). Ja muille mainostetaan, kuinka meidän äiti on ollut loiruamassa ties missä ja ties mihin asti. Liekkö tuo sitten normaalia huolehtimista, minä vaan en osaa arvostaa sitä. Toinen vaihtoehto on taas sitä kontrollointia laitettuna huolehtivaisuuden ja välittämisen piikkiin. Minä taas en miehen mielestä välitä, jos en jatkuvasti tekstaile. Jos mies on jossakin niin minun puolesta olkoon ja nauttikoon. Niin harvoin mies missään käy, joten minä jopa häntä patistan käymään. Toki miehellä ei juuri ystäviä ole, mikä on kyllä outo asia, sillä mies on niin sosiaalinen ihminen. Tekstari- ja harvakseltaan soittelu-ystäviä on, mutta ei sellaisia, joiden kanssa viettää aikaa. Mutta eipä hän mitään tekisi tai mihinkään lähtisi, vaikka joku kysyisi. Silloinhan me ei voida nautiskella kahdestaan. Silti mies valittaa, ettei ole kavereita. Ja tuo kavereiden puute taas on minun vikani, kun olen niin hiljainen ja vaikka mitä, mitä ihmiset ovat sanoneet, mutta minulle niitä ei viitsi kertoa. Valitettavasti minä alan väsyä tähän joka tarpeen täyttäjän rooliin. Se asia, että minulla on ystäviä, ei mielestäni ole mieheltä mitenkään pois. Vaikka eihän minunkaan ystävissäni ole muuta kuin vikoja. Kaverit kyllä saa meillä käydä, mutta minä en lasten kanssa voisi heillä käydä. Joka paikasta löytyy jotain huonoa. Joskun on helpompi vain olla menemättä, kuin kuunnella sitä: ”ette kai te nyt sinne mene, miksi te menette, mitä te siellä, siellä on se koiraki tms, ette katso lasten perään ja sattuu vahinkoja ja soitetaan hänelle, että lapsi on sairaalassa tms, ajakaa varovasti, järki päähän, älkää olko kauan, tulkaa äkkiä takaisin, sitä ja tätä ei saa tehdä” jne.

Miten tämä arvostus nyt sitten liittyy siihen pettämiseen? Muuta kuin siten, että minä en ole arvostanut miestäni yms. Jos nyt suoraan sanoo, niin mielestäni minun pettäminen on seurausta arvostuksen puutteesta minua kohtaan. Enkä edelleenkään oikeuta pettämistäni millään lailla. Kerron vain taustalla paljonkin vaikuttavia asioita.