Tämä blogi ei varmasti ole mistään mielenkiintoisimmasta päästä, kun käytän tässä niin paljon lainauksia kirjallisuudesta yms. lähteistä + nuo omat läpinät, vaan tarkoituksenani onkin vain saada näitä ajatuksia johonkin ylös. Tavallinen päiväkirja ei oikein onnistu, kun tiedän, että se varmasti tulee muillakin luettua, jos sen käsiin saa. Perheneuvolaan en saa mennä juttelemaan, sukulaisille minut on saatu näyttämään niin epäkypsältä ja lapselliselta, etten viitti suutani aukaista ja ystäviäkään ei viitsisi aina rasittaa vain näillä omilla höpötyksillä ja ongelmilla. Ystäville kyllä suuri kiitos siitä, kuinka he ovat olleet suurena tukena tämän kriisin aikana. Tuntikausia on puhuttu puhelimessa ja kahvikupin ääressä ja tekstareita laiteltu. En kyllä tiedä, missä olisin, jos minulla nyt ei noin hyviä ystäviä olisi. Minulla vain on hirveä tarve ymmärtää niin omaa käyttäytymistä kuin miehenkin ja ottaa selvää siitä, mitä se ”oikea elämä” on. Tarkoitukseni ei ole millään lailla tehdä miehestä petoa tai syyllistä minun pettämiseeni. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, vai miten sitä sanotaan. Nuo aiemmin kirjoittamani tekstit ovat kuitenkin pohjalla, kun mietin meidän parisuhdetta ja minun pettämistäni. Ihan yhtälailla minä olen ihmeissäni omasta pettämisestäni kuin muutkin. Miten ihmeessä minä sellaiseen olen sortunut, vaikka se on täysin omaa arvomaailmaani ja moraaliani vastaan. Mielestäni en ole mikään ns. tyypillinen pettäjätyyppi, jos sellaista nyt edes voi määritellä tai luokitella. Ja sen tiedän, että pettämään en enää koskaan tule. Jos sellainen tilanne eteen tulee, silloin ainakin tiedän asioiden olevan niin huonosti omassa parisuhteessa, että se on sitten viimeistään se ero.
Mitä tähän pettämisen toiseen osapuoleen tulee, mistään rakkaudesta ei kyllä voi puhua. Eikä kyllä mistään ihastuksestakaan ole kyse. Minkäänlaisesta suhteesta ei ole koskaan edes ollut puhetta. Eikä tämän ”suhteen” päättäminen ollut millään lailla vaikeaa. Eli ei mitään pelkoa, että haikailisin sen toisen perään. Yksi asia johti toiseen ja lopun voikin arvata. Mies sai sen, mitä halusi ja minä sain hetken tuntea toisen kosketuksen ja hellyyden, tuntea olevani haluttu ja hyväksytty sellaisena kuin olen. Mies tuntuu takertuvan siihen yksityiskohtaan, että me on suudeltu. No, minun mielestä suutelu kuuluu seksiin, ei sen kummempaa. Miehen mielestä se tarkoittaa rakkautta. Seksin merkityksestä minulle voisin kyllä jaaritella lisää myöhemmin.
Kertoako vaiko ei, siinäpä kysymys. Minä valitsin kertomatta jättämisen, tosin kerroin, kun mies sitten kysyi. Tuosta aiheesta löytyy niin monta mielipidettä, kuin on kertojaakin. Minä olen kylmä, tunteeton psykopaatti, kun olen jättänyt tuollaisen asian kertomatta ja elänyt sen asian kanssa. Jopa murhaajaan on rinnastettu. Minä vain tiesin, mitä tuleman pitää. Olkoon se sitten vastuun ja rangaistuksen välttelyä. Minun mielestä siinä pahassa olossa ja omantunnontuskissa oli rangaistusta aika paljon. Tiesin vain,että asioita ei voi käsitellä niinkuin ns. normaalit ihmiset ehkä käsittelisi, kahden kesken tai hakevat ammattiapua. Mutta ei, tästä minun pettämisestä tiedotettiin kaikille sukulaisille ja tutuille ja tutuntutuille. Asiasta tietää varmasti yli 50 ihmistä eri välikäsien kautta. Miehen elämäntehtävä on nyt tuhota sen yhden ihmisen elämä, jopa tappamisesta on puhuttu. Minä sain (ja saan) kokea sen väkivallan, niin henkisen kuin fyysisen. Mies toivoo minulle jotain syöpää tms. että saisin kärsiä ja kituen kuolla. Jopa minun ollessa tuossa talvella oksennustaudissa, mies halveksuen katsoi ja tuumasi, että nyt se syöpä tai joku varmasti on tullut. Liekkö tuota aamulla herään enää ollenkaan. Toisille pettämisestä kertominen voi olla parisuhteen pelastus. Kuitenkin yleensä se pettäminen on seuraus jostakin. Tyytymättömyydestä omaan itseensä, parisuhteeseensa tai muuta. Tällöin asiat tulee puitua juurta jaksain ja jos halua ja jaksamista löytyy, parisuhteen voi pelastaa ja muodostaa jopa entistä paremman. Meidän kohdalla näin ei ole, eikä tule olemaan. Tässä on kohta vuosi puitu sitä, kuinka kamala ihminen minä olen ja parisuhteesta ei ole puhuttu sanallakaan. Jos yritän, minut lytätään aivan täysin. Vikahan on vain ja ainoastaan minussa ja siinä, kuinka sairas minä olen (ja kuitenkaan en sitä apua saa hakea, ristiriitaista…).
Mitä se sitten on se oikea elämä, mitä tässä niin kovasti haeskelen. Sen kun tietäisi. Ja kuka sen sanoo, mikä sitä oikeaa on. Miehen mielestä minä olen jollakin tapaa etuoikeutettu. Millä lailla, sitä en kyllä osaa sanoa. Silläkö, että ”saan” olla kotona ja hoitaa lapsia, meillä on auto ja oma talo. Tuon ”saan” laitoin lainausmerkkeihin siksi, että se sisältää parikin merkitystä. Minä kyllä nautin lasten kanssa kotonaolosta ja haluan heitä hoitaa kotona, ei siinä mitään. Muutaman kerran vain on minun töihinmenosta ollut puhetta (siis minulla, kun jatkuvasta rahapulasta on puhuttu), vaan siihen olen saanut kuulla olevani huono äiti, joka hylkää lapsensa ja eikö minua enää nuo lapset kiinnosta ja pitäisi soittaa sossuun, että hakevat lapset tällaiselta pois. Nyt, kun olen töihinmenosta maininnut, vastaus on: ”töihin huoraamaan”. Osa-aikatyötäkään ei voi ajatella, kun sittenhän meillä olisi entistä vähemmän aikaa yhdessä! Miehen mielestä hän on parasta, mitä minä voin saada. Eli siis parempaa miestä en voisi saada. Minä vain en osaa arvostaa häntä. Minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että jos tämä on parasta, mitä voin saada, pärjään kyllä ilmankin. Minun käsitys siitä oikeasta elämästä on tätä normaalia arkea. On töitä, kotihommia ja lastenhoitoa. On tekemistä ja touhua yhdessä ja erikseen. Parisuhteessa on läheisyyttä ja hellyyttä, toista tuetaan ja autetaan parhaimman mukaan. Riitojakin on ja ne kuuluu elämään, ja niin kuuluu myös anteeksipyyntö ja anteeksianto, toisen kunnioittaminen ja arvostus. Minä en mitään ulkomaanmatkoja ole vailla, enkä merkkivaatteita ja viimesintä huutoa olevia puhelimia tms. Minä en ole ihminen, jolle ulkonäkö merkitsee paljon. Mies kuvittelee, että minä olen häntä pettänyt, kun hän on niin lihava ja ruma. Nyt sitten yrittää jälleen kerran laihduttaa. Se toki on hyvä asia, sillä miehellä sitä ylipainoa jonkin verran on ja diabetestä sukurasitteena, motiivit vain taitavat olla väärät. Tai jonku nimeltä mainitsemattoman elimen koon tai ulkonäön vuoksi olen pettänyt. Ehei, en minä niin pinnallinen ihminen ole. Minua ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa, minkä kokoinen kalu kenelläkin on. Se on kumma, että tuo asia ei vielä näiden yhdeksän vuoden aikana ole selväksi tullut. Ja siitä seksistä vielä, minulle seksi ei ole merkinnyt enää pitkiin aikoihin mitään muuta, kuin toisen tarpeiden tyydyttämistä. Niin rumasti kuin se on kaikkia osapuolia kohtaan sanottu, mutta näin se asia vain on. Jos valittavana on joko kiukuttelu, tappelu, mykkäkoulu tai seksi, niin usein sitä päätyy tuohon ns. helpompaan vaihtoehtoon. Silloin se vain ei ole minun tarpeista ja toiveista lähtöisin. Eikä tuskin koskaan tule olemaan, kun tuo valinta on tehtävä joka ikinen päivä. Joskus useammankin kerran päivässä. Eikä se pettäessäkään sen kummepaa ollut. Kaippa minä sitten olen huora. Tyydytän toisten tarpeet, tosin sillä erotuksella, että en ota siitä maksua ja suutelen suulle. Tai ehkä se minun palkkio on se ns. normaali elämä. Minua jopa tervehditään töistä tullessa ja illalla saatetaan sanoa hyvää yötä, ollaan kaverina lastenhoidossa ja meillä jopa keskustellaan ihan normaaleista asioista normaaliin sävyyn. Joo-o, ei ehkä mikään positiivisin teksti tänään…