Olen tässä viime päivät mietiskelly syitä olla ja pysyä tässä parisuhteessa. Niin omiani kuin miehenkin. Ja miksi olen tässä näin kauan ollut, kun kerran pettämäänkin olen mennyt, jotain vikaahan tässä silloin on. Vaikka se nyt on aivan selvää jo ilman tuota pettämistäkin. Minä yksinkertaisesti olen ollut niin tyhmä ja sinisilmäinen, että olen uskonut, että kunhan vain jaksan yrittää, niin kyllä tuo toinen sitten tajuaa minunkin tarpeeni. Mutta kun ei se niin mene. Mitä enemmän toinen saa, sitä enemmän hän on vailla. Sitä enemmän minä annan itsestäni saamatta mitään takaisin. Tai saanhan minä, vastakin sain ”lahjaksi” uuden kalliin puhelimen (muutenkin ollaan suoraansanottuna kusessa laskujen kanssa). Mutta kun se ei ole sitä, mitä minä olen vailla. Vaikea akka olen, ei millään saa pidettyä tyytyväisenä. Ja edelleen minä olen niin tyhmä ja sinisilmäinen ja uskon, että vielä joku päivä mies ymmärtää minunkin näkökulmani asioihin ja ymmärtää minun tarpeeni. Ei mies kuitenkaan mikään piru ole, enkä hänestä yritä sellaista tehdä. Onhan hänessä hyvätkin puolet ja hän on hyvä isä (silloin kun ei huuda ja möykkää) ja välittää lapsistaan aidosti. Toki suuri vaikutus eropäätökseen on ollut miehen uhkailuilla. Hän ei minusta luovu, tekee kaikkensa, että elämästäni tulee helvettiä, jos hänet jätän. Viimeisimpänä keinona vaikka tappaa itsensä ja kertoo, kuinka kamala ihminen minä olen ja jotta minä saisin kantaa syyllisyyttä lopunelämäni. No, aika hyvin mies on jo saanut ihmisille informoitua, kuinka kamala ihminen minä olen. Mitä sitten seuraavaksi…
Olen miettinyt tuota miehen käytöstä ja sitä, kuinka hän syyttää minua omasta käytöksestään. Myös siltä ajalta, kun olen jo pettänyt, mutta hän ei ole asiaa tiennyt. Ei se ihan puun takaa ole se käytös kuitenkaan silloin tullut. Kyllä siitä on ollut viitteitä näkyvissä jo aiemminkin. Minä olin aivan ihmeissäni meidän seurustelun alussa, kun hän huoritteli oman exänsä ja jopa tämän äidin. Sanoi tietävänsä sellaisia asioita, joilla tehdä halutessaan heidän elämästään helvetin. Syytä heidän eroon en tiedä ja se ei minulle kuulu. Nyt kuitenkin kun olen asiaa kysellyt, he kuulemma vain kasvoivat erilleen. No jos näin on, voisin kuvitella eronki sujuneen suht siististi. Silti mies tunsi suurta vihaa exäänsä ja tämän äitiä kohtaan. Myös nämä välttelevät miestä viimeiseen saakka. Myös joku heidän yhteinen kaveri on lopettanut yhteydenpidon miehen kanssa liittyen jotenkin tähän soppaan. Myös miehen raivarit käsittämättömän pienistä asioista mietitytti (mehulasin nakkaaminen seinään, kun se sattui kaatumaan pöydälle). Ja näitä minulle huutamisia on ollut suhteen alusta lähtien. Minä makaan lamaantuneena sängyllä ja mies huutaa vieressä, kun en tajua tästä maailmasta yhtään mitään. Silloin tosin ei huoritellut vielä eikä ladellut tappouhkauksia. Muistan ensimmäisen riitamme, kun olin aivan järkyttynyt miehen käytöksestä. Syynä tähän taisi olla juurikin se, kun olin kieltäytynyt seksistä. Mies huusi ja raivosi. Minä olin aivan ihmeissäni. Kenenkään kanssa en ollut koskaan riidellyt yhtä pahasti ja me ei kuitenkaan oltu seurusteltu kuin muutama viikko. Koitin ehdottaa, jos kävisin vähän kävelemässä, että tilanne rauhoittuu. Mies vain tuumasi, että jos ovesta astun ulos, se on viimeinen kerta, kun siitä astun. Takaisin ei ole tulemista. Ja minä tyhmä uskoin. No, mies itse lähti käveleen ja tekstareilla alkoi sitten se lässytys, kuinka ei halua menettää minua jne. Minä laitoin tämän kaiken käytöksen heidän eron, miehen rahavaikeuksien ja raskaan työn piikkiin. Kyllä hän siitä asettuisi, kun vain saisi elämän raiteilleen ja hänellä on minut pitämässä huolta ja rakastamassa.
Mies sanoo rakastavansa minua, en minä muuten tässä enää olisi moisen hirmuteon tehtyäni. Saan olla tyytyväinen, että olen elossa ja hengitän. Ja ylipäänsä kaikki tässä ollaan hengissä. Mitä se rakkaus sitten on? Sitä, että minä toimin toisen jätesäkkinä, mihin kipata kaikki paska. Tämän jälkeen olen vielä hyvä vaimo ja tyydytän miehen tarpeet. Edellisessä tekstissä lainaamassani kirjassa mainittiin uskottomuuskriisin ”etsikkovaiheen” kestävän noin puoli vuotta. Tämän jälkeen pitäisi alkaa suunnata katsetta tulevaan, entistä parempaan sellaiseen. Petetyn viha on valtava ja jossain vaiheessa pettäjä siihen voi alkaa väsyä (varsinkin, jos asioita ei käsitellä kunnolla…), eikä se ole ihme, sillä petetty käsittelee sen vihan kautta kaikkia muitakin tiedostettuja ja tiedostamattomia ongelmia. Näin on myös meillä. Mies syyttää minua huonosta itsetunnostaan, vaikka tämä ongelma on ollut olemassa jo ennen meidän suhteen alkua. Hän syyttää minua kaikista ongelmistaan, vaikka minulla ei olisi osaa eikä arpaa asioihin. Viime yö meni taas tapellessa. Avauduin sitten miehelle kaikesta siitä, mitä olen tänne blogiinki kirjoittanut. Tyhmä kuvittelin saavani jotain reaktiota aikaan ja miehen ajattelemaan asioita, vaan ei. Reaktiota kyllä sain aikaan, huorittelua ja naamaan sylkemistä ja sen, että mies sai taas polettua minut sanoillaan aivan maanrakoon (minä olen hullu ja sairas, joka pitäisi lukita hullujenhuoneelle. Silti sitä apua en saa hakea). Kaikkein huvittavinta tuossa oli taas se, että kun riita miehen mielestä oli päätöksessä, hän oli taas seksiä vailla. No, ei saanut. Eikä saanut aamullakaan, kun oli vieraita tulossa. Jo alkoi taas kirosanat ja tavarat lennellä. Minä olen aivan kauhea ihminen. Minä olen pilannut koko tämän perheen ja ennenkaikkea lasteni elämän. Minun vuoksi isi käyttäytyy niinkuin käyttäytyy ja äiti ei vain jaksa. Nuo lapset on minulle kaikki kaikessa. Jos heitä ei olisi, en ehkä olisi enää tässä. Tällä hetkellä tuntuu, että ainoa keino sovittaa tämä kauhea teko, on tehdä se lopullinen ratkaisu omalle elämälle (mies on myös suoraan sanonut,että tapa itsesi). Sitä en kuitenkaan tee, sillä en halua jättää lapsia yksin miehen kasvatettavaksi. Mies taas suunnittelee ottavansa yhteyttä tähän kolmanteen osapuoleen ja ilmoittaa hommaavansa sen kuseen. Miksikö, no siksi, kun hän sattuu asumaan samassa kaupungissa ja joskus ajaa vastaan tms. ja sitä mies ei kestä. Liekkö sitten oikeasti suunnittelee, vai yrittääkö saada minussa jotain aikaseksi. Kuitenki minusta tuntuu, että tässä elämässä on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko jään nöyränä tähän ja otan kaiken vastaan (sehän minun roolini on, ottaa kaikki miehen paha olo vastaan, teki hän sen miten tahansa. Minun jaksamista ei saa ajatella) tai lähden ja odotan, että mies tekee jotain peruuttamatonta. Joko tälle kolmannelle osapuolelle, minulle, itselleen tai meille kaikille. Ja tämä ei ole mitään huomionhakua tai säälinhakua. Tämä on aivan totta. Pettäminen on aina tietoinen valinta, eikä pettäjä voi syyttää kuin itseään, että on sille tielle lähtenyt. Toki osansa asiaan tekee se parisuhde, missä on ja elää. Mutta myös väkivalta (niin henkinen kuin fyysinen) on tietoinen valinta, josta sen käyttäjä on aina itse vastuussa. Saappa se vain iskostettua sille tekijälle…