Pääsiäinen tekee tuloaan. Minä tykkään pääsiäisestä, en niinkään sen uskonnollisen merkityksen vuoksi, vaan minulle pääsiäinen tarkoittaa kevättä. Minä juhlin kevättä 🙂 Ihana, kun luonto pikkuhiljaa alkaa heräileen talvihorroksestaan. Tuntuu, että ihmisetkin alkavat heräillä jonkinlaisesta horroksesta 😀 Muksujen kanssa on ihana laittaa rairuohot kasvamaan ja koristella ne sitten tipuilla. Viikonloppuna pääsee väkertään virpomisvitsoja ja muksut odottavat, että pääsevät mummuloihin virpomaan.
Olen taas viime aikoina saanut useasti kuulla olevani kylmä, tunteeton, julma, itsekäs, minulla on sydämen paikalla kivi yms. Minua ei mikään liikuta eikä herkistä ja mitähän vaadittaisiin, jotta minä itkisin. Se on kyllä aivan totta, että tämän kriisin aikana en oikeastaan ole miehen nähden itkenyt. Ei ole edes tullut tunnetta, että itkettäisi. Se saattaa oikeasti tehdä minusta julman oloisen ihmisen. Mutta niinkuin olen aiemmin kertonut, juuri minun itkeminen on ollut asia, jonka vuoksi mies on suorastaan halveksinut minua. Minä en yksinkertaisesti osaa itkeä miehen nähden. Minulle ei enää edes niissä tilanteissa, joissa ennen itkin, tule sitä kuristavaa tunnetta kurkkuun, mikä ennen tuli aina. Minä en enää osaa itkeä miehen nähden. Silti liikutun monesti kyyneliin mm. elokuvia katsoessa tms. Sitä minun tekoa voi kyllä sanoa julmaksi ja tunteettomaksi miestä ja lapsiakin kohtaan. En sitten tiedä, määritteleekö se minun koko persoonallisuuden. Sellainen ihminenkö minä sitten olen? Se on oikeasti aika kamala tunne, kun ei itsekään tiedä, millainen on. Sitä on ihan hukassa. Ihminen peilaa aina itseään ja tekemisiään toisiin ihmisiin pystyäkseen määrittelemään sen, millainen ihminen itse on. Minun peili sanoo minun olevan kylmä, julma, itsekäs ja tunteeton. Sisimmissäni jokin pieni ääni sanoo, ettei tuo pidä täysin paikkansa. Valitettavasti se ääni on tukahdutettu. Sillä ei ole mahdollisuutta tulla esiin. Minä etsin netistä paljon tietoa ihmisten persoonallisuuksista, tunteista, vuorovaikutuksesta yms. selvittääkseni sitä, mitä minä olen. Myös niitä miehen huuhaa-kirjoiksi kutsumia kirjoja olen lueskellut. Silti tarvitsen koko ajan jonkinlaista vahvistusta sille ajatukselle, että ehkä minä en niin julma ja tunteeton ole, kuin annetaan ymmärtää. Ja mitä tulee seksuaalisuuteen, sen suhteen olen kyllä aivan hukassa. Viimeiset yhdeksän vuotta seksin tarkoitus on ollut ainoastaan tyydyttää miehen tarpeet. Minun tarpeet tyydytetään, kunhan ne on miehen tarpeista lähtöisin. Ja voin kyllä sanoa, että seksi ei tunnu minusta miltään. Joskus lähinnä vastenmieliseltä. Minulle se on velvollisuus, ei minun omasta halusta ja tarpeista lähtöisin. Siinä tulee olemaan suuri työ, että minä joskus ehkä koen taas olevani seksuaalinen, opin tunnistamaan omat tarpeeni ja pitämään niistä huolen ja oikeasti nauttimaan seksistä. Se kai sen homman tarkoitus kuitenkin on.
Viikonloppu oli ja meni taas. Miehellä se ei taaskaan mennyt mielen mukaan. La hänellä oli vielä koulutus, joten oli vain yhden päivän vapaa. Pe illalla nukkumaanmennessä sain kuulla valitusta siitä, kun en tee sängyssä muuta kuin nukun. Kävin pe illalla kaverillani iltateellä, kun sain muksut nukkumaan. Vähän toista tuntia viihdyin siellä. Tarkoituksella lähdin sitten kotiin, jotta mies olisi vielä hereillä (ja tottakai hän on hereillä siihen asti, että kotiudun). Kuitenkaan mies ei sitten taas tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että jotain olisi minulta vailla (päivällä olin saanut taas useita panettaa!!!! viestejä). Aloitti sitten tuon räkytyksen. ”Olisit kertonut, että aiot niin kauan olla siellä, olisin mennyt nukkumaan. Kun ei ole puoleentoista vuoteen saanut nukuttua” jne. La illalla mies sitten päätti marttyyrinä lähteä illalla kylästeleen, kun minäkin edellisenä iltana olin ollut siellä kaverillani. Sieltä vielä laittoi viestiä, kun minä olin ollut kaverillani, niin hän on nyt. Kolmen maissa taisi mies kotiutua. Su iltana katsottiin miehen toiveesta Terminaali telkkarista ja sen loputtua puoli kahdentoista maissa olin jo aivan väsynyt. Nukahdin varmaan samantien sänkyyn. Vartin yli puolenyön heräsin siihen, kun mies huokailee vieressä ja alkaa kysellä, nukunko. Kahden kerran jälkeen hymähdin jotain vastaukseksi tarkoittaen, että kyllä nukun. Mies siihen, että ”kyllä tämä on perseestä”. Hymähdin siihenki niin mies alkoi tinkaan, että mitä. Vastasin, että niin on. Mies: ”mitä niin on?” Minä: ”no sitä, mitä sanoit”. Mies: ”mitä minä sanoin?” Minä: ”että on perseestä”. Mies: ”mikä on perseestä?” Minä: ”en tiedä, sinähän sen sanoit. Varmaan tämä kaikki.” Mies: ”Sunko mielestä niin on?” Näitä on niin vaikea saada selostettua täysin niinkuin ne menee niin, että saa sen idean selville. Tämän jälkeen saan kuulla kauhean valituksen siitä, kuinka paska viikonloppu miehellä on ollut ja minäki vain nukun, vittuakaan ei ole jäänyt käteen ja kauheat kiroilut päälle. Vielä käydään vessassa kiroilemassa ja hokemassa löysävittuhuoraa. Tämän jälkeen tullaan taas sänkyyn ja räkytys jatkuu. Sanon miehelle, että tekisi jotain sen eteen, jos on minulta jotain vailla. Niin ei minulta mitään olekaan vailla, mistä minä tiedän, vaikka hän olisi viikonloppuna saanutkin. Vaan kun minun kanssa ei voi puhua. Tämmöinen mykkäpaska, tunteeton, miten ihmeessä hän viitsii tällaista katsoa. Tätä sitte kuuntelin tunnin siinä, jonka jälkeen mies alkoi nukkumaan. Minä en, jälleen kerran. Kyllä aamulla taas tuli rakastan <3 viestiä…
Se on kyllä jännä, että mies tunnustaa rakkauttaan ja antaa läheisyyttä vain silloin, kun on saanut minulta haluamansa tai tilanne on mennyt tuohon räkyttämiseen ja suunsoittamiseen. Tuo edellä kuvailtu tilanne on niin tuttu viimeisten yhdeksän vuoden ajalta. Ennen sain kuulla sitä, ”miksi sinä olet tuollainen? Miksi et ole sellainen tai tällainen…” Nyt miehellä on tuo ase, ”mitä sinä olet minulle tehnyt”. Mies minun keskustelutaitoja parjaa, mutta ei minun mielestä noita saarnoja voi keskusteluksi nimittää. Homma alkaa ilman aikusella räkyttämisellä ja epäloogisella väittelyllä niin ettei ite osaa varautua yhtään siihen, mitä sieltä tulee. Loppu menee miehen monologiksi siitä, mikä minussa on vialla. Täytyy kyllä myöntää, että on rakkaudentunnustukset itselläkin jäänyt viime vuosina vähiin. Johtuen ihan vain siitä, että olen tajunnut, mikä tämä suhde on. Ei tämä ole rakkaussuhde, tämä on hyötysuhde. Mies on niin monta kertaa sanonut asioita tarkoittamatta niitä. Mistä minä voin tietää, onko hän tarkoittanut silloin, kun sanoo rakastavansa minua. Varsinkaan, kun se edellyttää minulta toimimista miehen mielen mukaan. Tätä voisi kutsua ehdollistetuksi rakkaudeksi. Tässä pätkä healingeagle.net sivustolta: ”Sanapari ”ehdollistettu rakkaus” on mahdoton ilmaisu. Oikeampi sanonta olisi julmuus. Tällainen julmuus voi nousta tunteista, joita erehdymme luulemaan rakkaudeksi, mutta jotka voivat olla hylätyksi tulemisen pelkoa, yksin selviämisen pelkoa, epäonnistumisen pelkoa, tai ”rakastamista” sellaisilla teoilla, joita toinen ei haluaisi ottaa vastaan. Niiden takana ei ole toisesta välittäminen, vaan oma ahdistuksemme. Me voimme jopa kokea rakastavamme toista ihmistä, mutta käyttäytymisemme muoto on häntä tuhoavaa. Rakkaus jättää vapaaksi. Silloinkin kun se neuvoo, nuhtelee tai ohjaa, se kunnioittaa toista ihmistä ja jättää hänet vapaaksi valitsemaan oman suhtautumisensa. Se jättää myös meille vapauden valita oma suhtautumisemme, ja vapauden tulla lähemmäs tai mennä kauemmas. Jos me annamme muille positiivista palautetta vain silloin, kun he tekevät miellyttäviä tekoja, he päättelevät, että me pidämme heidän teoistaan mutta emme heistä itsestään. Rakastavan huomion osoittaminen vain silloin, kun me aioimme pyytää heiltä jotakin, on manipulointia.” En muuta osaa tuohon sanoa kuin että pitää niin paikkansa. Toivottavasti sitä osaa kasvattaa omat lapsensa niin, että he tuntevat olevansa rakastettuja juuri sellaisena kuin ovat. Huonoinakin hetkinä.
Etsiessäni netistä tuosta ehdollistetusta rakkaudesta, samassa artikkelissa puhuttiin kommunikaatiosta ja otettiin esiin syyllistäminen. ”Syyllistäminen vie muiden huomion sisällöstä muotoon. Sen sijaan, että muut ottaisivat vastaan sen asian, josta yritämme puhua, he ottava vastaan syyllistämisen synnyttämät negatiiviset tunteet. Syyllistäminen on usein epäsuoraa kommunikaatioita, jossa emme ilmaise tunteitamme ja kokemuksiamme minä-muodossa. Se saa muut kiinnittämään huomiota kommunikaation muotoon ja ongelmien selvittämisen sijaan se synnyttää uusia ongelmia. Se ei ratkaise asioita, vaan lisää niihin uusia ongelmia. Jos niitä ei ratkaista, jos keskinäinen hyväksyntä, ymmärrys, sopiminen ja lämpö ei tule tilalle, syyllistäminen saa meidät itsemmekin uskomaan siihen, mitä sanoimme. Syyllistäminen ei vie edes omia negatiivisia tunteitamme itsestämme pois, vaan vahvistaa niitä.Syyllistäminen voi olla myös seurausta omasta turhautumisestamme, kun olemme aikamme yrittäneet kontrolloida tai ohjata toista ihmistä epäsuorasti kohti jotakin, johon hän ei halua mennä. Me yritämme silloin vaikuttaa johonkin, johon meillä ei ole valtaa. Vähemmästäkin turhautuu, mutta tässä tapauksessa toinen ihminen saa täysin syyttömänä päälleen jotakin, joka ei tippaakaan kuulu hänelle. Ongelma on meidän, samoin myös ratkaisu – toisen riistämisestä luopuminen. Syyttäminen voi nousta myös esiin siitä, että me koemme toisen ihmisen yrittävän kontrolloida meitä, emmekä osaa asettaa rajojamme terveesti.” Artikkelissa oli kahdeksan esimerkkiä syyllistämisestä. Näitä ovat vertaaminen, nimittely, kaataminen (vihamme ja turhautumisemme kaatamista toisen niskaan. Se saa tuntemaan, että itse on syyllinen toisen vihaan ja pahaan oloon), alentaminen, tuomitseminen, kiroileminen, negatiiviset asenteet (ei tarkoita huonotuulisuutta) ja laiminlyönti. Kaikki nuo on meillä arkipäivää. Myös seuraavat asiat lueteltiin syyllistäviksi: nalkuttaminen, sarkasmi, keskeyttäminen, vain omasta itsestämme puhuminen, toisen arvostelu muiden edessä, neuvominen pyytämättä, juoruaminen, ja poissaolevien pilkkaaminen. Myönnän kyllä itsekin moisiin joskus sortuvan ja kukapa ei. Eri asia sitten, että tiedostaa ja myöntää sen. Tätä blogia varmasti voisi kutsua juoruamiseksi ja poissaolevien pilkkaamiseksi, samoin sitä, että ystävieni kanssa parisuhteestani puhun. Vaan eipä minulla muuta mahdollisuuttakaan ole, kun miehen kanssa keskustelu aiheesta ei yksinkertaisesti suju ja ammattilaiselle en saa mennä puhumaan. Tarve kuitenkin on puhua. Jos minä ihan yksin olisin näiden ajatusten kanssa, en tiedä, missä nyt olisin.
Pikkulinnut tuossa visersi, että exälleni ja ex-parhaalle kaverilleni syntyy ensi kuussa vauva. Vilpittömästi olen iloinen heidän puolestaan. Tekisi jopa mieli fb:ssa laittaa onnitteluviesti, mutta jotenkin ei kehtaa. Siitä on kohta jo kymmenen vuotta aikaa, kun ollaan oltu tekemisissä. Tieto kuitenkin sai aikaan sen, että oma elämä alkoi taas ahdistaa. Lähipiirissä näitä vauvautumisia on ja häitäkin kesälle on ja oma elämä junnaa tässä helvetissä. Jotain pitäisi alkaa tehdä ja pian. En minä ole onnellinen tässä parisuhteessa eikä ole mieskään. Eikä varmasti lapsetkaan, kyllähän he aistivat sen jännityksen, mikä minun ja miehen välillä on. Välillä tuntuu, että ilma meidän välillä on niin sakea, että saksilla pitäisi leikata päästäkseen siitä läpi. Biologinen kello tikittää ja lapsen/lapsia vielä haluaisin. Töitäkin olisi jossain välissä tehtävä, ettei aivan syrjäydy yhteiskunnasta. Kumpikaan vain ei nyt ole mahdollista. En tiedä, onko muksuilla nyt vaan joku vaikea vaihe menossa, vai miksi tuntuu, että elämä on yhtä vääntämistä joka asiasta. Välillä ahdistaa niin kovaa. Pieni irtiotto olisi kyllä paikallaan. Se on kuitenkin aika vähän puoltoista tuntia viikossa oikeasti omaa aikaa ilman muksuja ja ilman miestä. Kaiken muun ajan sitä on muiden käytettävissä 24/7. Ja tästäkin ahdistuksesta pitää potea huonoäiti-fiilistä. Kyllä tämä elämä joskus on vaikeaa. Tänään kuitenkin jooga!