Aurinko paistaa ja talvi on komeimmillaan. Kevättä kohti mennään. Kaunis vuodenaika se on tämäkin. Ihana ostella kaupasta tulppaaneita ja nautiskella kauniista aurongonpaisteesta. Illan pimennyttyä voikin sitten poltella kynttilöitä (kunhan ne kynttiläkutsujen ihanuudet saapuisi tänne 😀 ). Päiväkin on jatkunut jo vaikka kuin paljon, kohta ei enää ole pimeä yölläkään. Nämä on näitä pieniä iloisia asioita, minkä voimin jaksaa, vaikka välillä on vaikeaa.
Olen viime aikoina pohtinut tosissani vaihtoehtoja tämän parisuhteen ja yleensä oman elämäni suhteen. Päivä päivältä vain tulee selvemmäksi se tosiasia, että tätä parisuhdetta ei voi pelastaa. Minä en sellaisiin taikatemppuhin pysty, että tehdyn saisin tekemättömäksi tai miehelle muuten vaan paremman olon. Hän ei olisi yhtään iloisempi tai nukkuisi öitään yhtään paremmin, vaikka minä tappaisin sen yhden ihmisen (viimeksi eilen mies sanoi tappavansa tämän yhden ihmisen) ja sen jälkeen ottaisin itteni päiviltä. Minä en tätä suhdetta pysty korjaamaan, ellei mies ole itse valmis tekemään mitään suhteen eteen. Se tarkottaisi sitä,että myös mies katsoisi peiliin ja miettisi omaa käytöstään ja sanomisiaan. Mutta ei. Sellaista vaihtoehtoa ei ole olemassakaan. Minun pitäisi muuttua. Toisin sanoen minun pitäisi muuttua niin ulkoiselta kuin sisäiseltä olemukselta vastaamaan miehen ihannenaista. Se ihannenainen ilmeisesti on jotain sen miehen ihastuksen (hänen älynsä, puhumisen taitonsa ja ulkoinen olemuksensa) ja pornotähden (aina valmis palvelemaan miestä) sekoitus. Minä vain en yksinkertaisesti siihen pysty.
Entäs sitten, jos ja kun tämä suhde päättyy? Sovussa erotaan ja saadaan lasten huoltajuus ja tapaamisasiat sovittua ja kumpikin jatkaa oman elämän rakentamista? Ehei, sellaistakaan mahdollisuutta ei ole olemassa. Kaikki tullaan tekemään vaikeimman kautta. Niin ositukset, taloasiat kuin lasten huoltajuudet ja tapaamiset. Ja sitten ne ihmissuhteet, vaihtoehdot on nämä: a) mies oikeasti tekee tälle kolmannelle osapuolelle jotain (viha tätä ihmistä kohtaan on jotainaivan käsittämätöntä) b) mies tekee itselleen jotain c) mies tekee nuo kaksi edellistä d) tätä en uskalla edes ajatella. E vaihtoehto saattaisi olla, että ero tulisi ja mies terrorisoisi minun elämää hautaan asti (tai siihen asti, että löytää itselleen jonkun toisen). Valitettavasti mikään edellämainituista ei kuullosta hyvältä. Joten viimeisin vaihtoehto on jäädä tähän ja elää elämää niinkuin tähänkin asti. Kituen ja kärsien kaikki osapuolet.
Se olisi viikonloppu edessä taas. Miehellä on ollut todella vaikea viikko. Koko viikko on ollut yhtä mielenosoittamista; minua ei tervehditä eikä heippoja sanota (lapsille kylläkin) ja muutenkaan ei puhuta yhtään mitään, viestejä kyllä laitetaan, yhtä räkyttämistä vain. Tänään on jopa soittanut, mutta räkyttämistä se on sekin ollut. Kun ei osata puhua, minulla pitäisi olla selvät suunnitelmat viikonlopun suhteen, lapsetkaan ei osaa puhua puhelimessa. Ahdistaa jo, kun puhelin soikaan. Tiedän, että se ei ole mitään muuta kuin suunsoittamista. Miksi soittaa, jos ei ole mitään asiaa? Puhuisi itse, jos kerran soittaa. Miksi ei voida puhua sitten, kun tulee töistä kotiin ja miettiä niitä vkl suunnitelmia sitten. Ja ylipäänsä tarviiko sitä olla joku valmis ohjelma joka viikonlopulle. Miksi se minä olen vastuussa siitä viikonlopunkin onnistumisesta? Miksi ei voi vain elää hetki kerrallaan ja tehdä sitä, miltä milloinkin tuntuu? Etukäteen jo mullistella,kun paska viikonloppu on tulossa. Mä vaan en oikeasti enää jaksa. Ahdistaa ja hermoja kiristää koko ajan. Itkettää. Mahakin reagoi tähän jatkuvaan ahdistukseen ja stressiin. Tuntuu pahalta huomata sekin, että meillä on muksujen kanssa mukavaa ja hyvä olla silloin harvoin, kun on sellaisia päiviä, että saadaan olla keskenämme rauhassa, eikä puhelin soi/piippaa yhtenään. Tälläkin hetkellä siellä viestejä odottaa vastaamista (”kai sä sen kusipään kans, puhuit enemmän ku mun…”). Minä vain olen täysin vääränlainen ihminen ja sille en mitään voi.