Nyt olisi esikoisen kerhon joulujuhla juhlittu, hieno esitys oli kyllä. Suloisia lapsukaisia <3 Niin se vaan meinaa kyynel tulla silmään liikutuksesta, kun omaa lastaan siellä katsoo. Milloin hänestä niin iso on tullut. Kerhon joulujuhlassa jo esiintyy.
Olen tässä viime aikoina mietiskellyt paljon sitä edellistä suhdettani. Tekisi mieli tehdä tilit selviksi menneisyyden kanssa. Mitään katkeruutta tms en entistä poikakaveriani ja näitä parhaita kavereitani kohtaan tunne. Haluaisin vain tietää, mikä minussa oli vialla, kun niin kävi. Näitä asioita kun ei koskaan ko. henkilöiden kanssa keskusteltu. Rakastiko se jätkä minua niinkuin minä rakastin häntä ja oliko ystävyytemme niin luja kuin minä luulin sen olevan. Sillehän ei mitään voi, että sattuivat rakastumaan toisiinsa. Mikäpä minä sitä olen estämään. Enkä haluakkaan, mitä elämää se silloin olisi. Ihan mielenkiinnosta olisi kiva tietää, mitä heille kuuluu. Erityisesti tälle kaverilleni. Oltiin kuitenkin kavereita ala-asteelta lähtien. Nyt vasta tajuan, kuinka paljon ne asiat ovat vaikuttaneet tähän nykyiseen suhteeseen ja ennenkaikkea siihen, että tässä edelleen olen. Sitä koitti tehdä tässä suhteessa kaikkensa, ettei vastaavaa kävisi laittamalla kaikkien muiden tarpeet etusijalle unohtaen täysin omat tarpeet. Niitä vain on tullut ja tulee edelleen niitä hetkiä, jolloin ne omat tarpeet nostaa jostain päätään ja vaatii tulla kuulluksi. Valitettavasti vastaanotto ei ole sellainen kuin toivosi ja olettaisi. Päinvastoin, minun tarpeet jätetään täysin noteeraamatta, ne jopa kielletään. Sitä on luullut olevansa hyvä tyttöystävä/vaimo, mutta tosiasia on, että todella tyhmä ja sinisilmäinen olen ollut. Joku muu oman arvonsa tunteva olisi lähtenyt jo kauan sitten ja on näin tehnytkin.
Katsottiin miehen kanssa elokuvaa tuossa viikonloppuna. Elokuvassa sattui olemaan yksi kohtaus, jossa pikaseen harrastettiin semmoista minun mielestä normaalia, kiihkeää seksiä (nainen näytti jopa oikeasti nauttivan, toisin kuin pornossa). Mies siihen tuumasi, että hän ei ole koskaan sellaista seksiä harrastanut. Ja olenko minä? Ja jos olen, on melkoinen loukkaus häntä kohtaan, jos joku on minulle sellaista nautintoa antanut. Ilmeisesti minun pitäisi tuntea nyt syyllisyyttä siitäkin, että olen joskus harrastanut seksiä sellaisen miehen kanssa, joka ottaa naisen tarpeet huomioon ja jopa nauttinut siitä. Ihan samat mahdollisuudet ne on miehelläkin, hänellä ei vain ole mitään mielenkiintoa käyttää niitä. Seksistä pitäisi kyllä nauttia, mutta hänen ehdoillaan. Miehen puolesta kyllä käy sääliksi, jos ei koskaan ole sellaista seksiä saanut. Paljosta on jäänyt paitsi. Semmoinen yhteenkuuluvuuden tunne (ja ylipäänsä kaikenlainen tunne) on kyllä jäänyt puuttumaan. Vaan ilmeisesti häntä ei sellainen edes kiinnosta. Kunhan homma menee kuin pornoleffan tyyliin niin kaikki on hyvin. Ei se laatu, vaan se määrä… Ilmeisesti.
Mä alan muutenkin oleen jo niin tympääntynyt tuohon jatkuvaan syyllistämiseen kaikesta. Sain liitolta lahjaksi ilmaiset torttukahvit abc:llä 😀 Naureskelin, että jos hyvän ystäväni kanssa käyn ne nautiskelemassa, olkoon se meidän pikkujoulu 😀 Mies siihen: ”kukahan hänelle pikkujoulut järjestää…” Siis miksi kaikki pitää kääntää häneen ja hänen kurjuuteensa. Kaikesta pitäisi itse tuntea syyllisyyttä. Siis siitä, että minulla on ystäviä tai minä vaan elän normaalia elämää, vaikka olen mitä kauheuksia tehnyt. Ja sitten olen liian herkkä, kun otan nuo sanomiset itseeni. Kai minä sitten olen liian herkkä. Mitäpä tuota tuntemaan iloa mistään asiasta, kun miehellä on niin kurja olo koko elämän suhteen. Eihän hänen elämässään ole mikään koskaan, ikinä sujunut ja mennyt hyvin. Yhtä paskaa kaikki. Koko mies, koko paska perhe, paska talo, paska työ, paskat kaverit. Eipä hänellä ole mitään, mitäpä tuota muillakaan olemaan.
Minusta tuntuu, että mä tukehdun tähän suhteeseen ja elämään. Minä olen koko ajan tavoitettavissa/käytettävissä. Siis 24/7. Ensin lapset, sitten mies ja välillä toisinpäin. Mies purkaa kaiken pahan olonsa minuun ja minun pitää vain sietää kaikki. Lapset kiukuttelee minulle tottakai, olenhan heidän äitinsä. Se vielä menee. Itse pitäisi sitten olla se viilipytty, joka ei koskaan sano mistään. Ei näytä tunteitaan, varsinkaan niitä kielteisiä. Minulla ei ole tarpeita ja jos on, ne ei ole minusta itsestäni lähtöisin. Minä vetäydyn aina vaan enemmän omaan kuoreeni. Onneksi minulla on muutama hyvä ystävä, jolle puhua ja kertoa näitä ajatuksia. Ja tämä blogi. En todellakaan ole ylpeä siitä, että miestäni täällä ”haukun”. Nämä on asioita, jotka pitäisi keskenään selvittää, vaan kun se ei onnistu. Pakko ne on johonkin purkaa. Muuten tuntuu, että hukun. Huudan apua, mutta kukaan ei kuule. Ei kuuntele. Onneksi on muutama ”pelastusrengas”, jotka pitävät pinnalla ja estävät vajoamasta täysin pinnan alle. Niin se vain on, ettei kukaan tähän käteen tartu ja nosta pinnalle. Itse se on tehtävä. Tartuttava johonkin ja kiskottava itsensä ylös. Mutta mihin?